erakko kuin erakko

Hänen silmänsä olivat kuin jääriitteen peittämät. Vielä muutamia vuosia sitten Majdan pupillit olivat loputtoman mustat kuin muillakin, mutta pikkuhiljaa harmaus alkoi vallata alaa. Kellanvihreä iiris pysyi samana, mutta jääriite sai ympäröivän värinkin näyttämään sameammalta hänen silmissään.

Enää Majda ei nähnyt kuin loputonta sumua, mutta susi hänen sisällään korvasi puuttuvan aistin. Hän väitti, ettei hän ollut katkera näkönsä menettämisestä. Hän ei tunnustanut edes itselleen vihansa kaikista ilmeisintä syytä. Olisi ollut lapsellista polkea jalkaa asiasta, jolle hän ei voinut mitään. Asioista tuli päästä ylitse vaikka hammasta purren, jos ei muuta. Ylpeys kulki suvussa, taakkansa kullakin. Yhden aistin rampautuminen ei ollut syy eikä mikään palata takaisin laumaan häntä koipien välissä, hän ei kertakaikkiaan ollut paikoilleen asettuva persoona. Hän ei arvostanut laumansa kyläasumista, vaikka he asuivatkin vain keskenään. Eikä mikään enää edes ollut samoin kuin silloin, kun hänen isoisänsä johti laumaa. Mikään ei ollut muuttunut, mutta Majdalle oli ollut kova kolaus joutua näkemään pennusta asti kunnioittamansa ja ihailemansa ihmisen häviävän päällikön paikan. Eikä Undrakaan ollut jäänyt. Vanha susi oli kadonnut, ei halunnut nähdä sukupolvenvaihdosta. Majda oli kyllä löytänyt hänet, silloin kun hän vielä näki, mutta siitäkin oli jo vuosia.

Mansikkablondit hiukset levällään sammalella selällään lojuva naarassusi kuunteli puiden huminaa. Hän ei ollut viikkoihin poistunut erämaasta, eikä hän halunnutkaan. Mitä vanhemmaksi Majda tuli, sitä enemmän hän alkoi muistuttaa isoisäänsä. Siinä missä pikkusiskonsa Malla oli kuin isänsä tavoin rennompi ja vilkkaampi, Majda oli pidättyväinen ja suorastaan juro. Molemmat sisarukset olivat aina palvoneet isoisäänsä, mutta koska kahdesta jurosta ei saa irti tarpeeksi, Malla oli vienyt lellilapsenlapsen paikan väistämättä.

Turhautuneena ajatustensa kierrosta naaras kohotti hoikat kätensä kasvoilleen hetkeksi ja puuskahti. Majda ei kyennyt ymmärtämään, miten kukaan kesti seuraa hetkeäkään pidempiä aikoja. Hän ei nauttinut kaltaistensa seurasta, eikä kyllä muidenkaan. Sosiaaliset normit olivat hirvittävän raskaita sisäistää ja ylläpitää. Sellaista ymmärtämätön susi hänessä oli aina ollut etusijalla, minkä hänen isoisänsä oli ymmärtänyt ja tukenut. Hänen vanhempansa eivät.

Majda oli onnellinen siitä, että erämaa ei käskenyt eikä vaatinut mitään.

"haha"

"totutusta poiketen, en ole jurrissa/lopetin kun kuulin, että olet raskaana"

Eihän sitä kuitenkaan kestänyt.

Hänen tarinansa noudatti samaa linjaa kuin muidenkin. Ross oli jo nuorena viinaanmenevä, vaikka se ei ollutkaan ongelma. Hän oli tyytyväinen puusepän ammattiinsa, kunhan hän sai olla rauhassa. Useimmiten hän ei saanut. Hänen ahdistuksensa muista ihmisistä oli viinalla tapettavaa lajia, hän huomasi. Silloin se muuttui ongelmaksi. Muut eivät sitä pitäneet vuosiin ongelmana, hänen saadessa työnsä tehtyä. Milloin mitenkin, mutta silti.

Kuin jonkin jumaluuden suotuisalla avulla Ross tutustui erääseen vihreäsilmäiseen, suippokorvaiseen naiseen, johon hän rakastui ja sai vastarakkautta. He solmivat liiton ja heitä siunattiin pienellä pojalla, jolla oli äitinsä teräväkärkiset korvat. Nainen luuli joitain vuosia voivansa muuttaa miehen, mutta tarina päättyi, kuten tarinat päättyvät. Lupauksista, pyynnöistä ja aneluista huolimatta miehellä ei vain kertakaikkiaan pysynyt korkki kiinni. Nainen sai syvästi tarpeekseen, ja itsekkyytensä ja katkeruutensa puuskassa hän hylkäsi kaksivuotiaan lapsensa isänsä hoiviin, jolle ei koskaan voinut maailman paras isä -palkintoa kantaa.

Nyt pikkupoika oli viiden. Hän ja isänsä asuivat siellä täällä, mutta eivät koskaan ihmisten ilmoilla. Ikävä kyllä Cillian alkoi olla jo siinä iässä, että hän alkoi kyseenalaistamaan heidän erakon elämänsä, vaikkakaan ei koskaan isäänsä.

"Lapsi pohtii useiden ilmiöiden syytä, myös hyvin syvällisiä aiheita, ja hakee niihin vastauksia vanhemmilta."

Isä ja poika istuivat laiskana virtaavan joen ylittävällä sillalla, molemmilla onget käsissään. Pikkupoika heilutteli hyväntuulisesti jalkojaan ilmassa ja selitti niitä näitä, mitä mieleen nyt tulikaan. Cillian oli aina yhtä innostunut kalastamisesta, vaikka hän ei malttanutkaan olla hiljaa kovin kauaa. Hänen isäänsä hymyilytti lapsen into, eikä Ross antanut sisäelimiä mutkalle kiertävän krapulan häiritä rauhallista aamupäivää. Aurinko lämmitti kaksikon selkää miellyttävästi, eikä ulkona enää ollut tarpeen käyttää takkia.

"Kuule, isä. Miksei me ikinä tavata muita ihmisiä?" Cillian lopetti höpöttämisensä ja käänsi kasvonsa kysyvänä isäänsä. Miehen kasvoilta katosi hymy hetkeksi ja hartiat valahtivat avuttomasti alaspäin. Pian hymy hiipi takaisin, epävarmempana, mutta hymynä yhtä kaikki. Ross katsoi suippokorvaista poikaansa ja kohotti vapisevan kätensä pörröttämään tämän hiuksia.

"Enkö minä riitä sinulle?" Ross heitti ajattelematta vastakysymyksen ja sai vastaukseksi kiivaan päänpudistelun, ettei isä vain luulisi väärin.

"Tietenkin sie riität, isi. Mie vain ajattelin.. Olisi kiva joskus tutustua muihinkin ihmisiin." Lapsen äänessä kuulsi samaan aikaan häpeä ääneenlausutuista ajatuksistaan ja toivo siitä, että asia muuttuisi. Ross tuntui sydämensä murtuvan Cillianin katseen alla.

"Ehkä meidän sitten pitää välillä olla useammin ihmisten ilmoilla", rähjäinen mies totesi sovittelevalla äänensävyllä. Mutta jos se Rossista riippui, hän ei menisi vapaaehtoisesti yhteenkään kylään. Hän ei halunnut nähdä enää yksiäkään sääliviä ja inhoavia katseita. Hän ei halunut, että kukaan edes ajattelisi yrittävänsä viedä poikaansa häneltä.

Cillian oli tyytyväinen isänsä vastaukseen ja itsekseen hymyillen hän haaveili uusista hienoista tuttavuuksista, joiden kanssa hän voisi jakaa kaikki hassut jutut, joita isä ei aina jaksanut kuunnella.

rakkaudesta

Puolenpäivän kirkas aurinko tunkeutui väkisin sisään mökin ikkunoista. Laiha pikkupoika seisoi lattialla lojuvan patjan ääressä ja katseli totisena kovaäänisesti kuorsaavaa isäänsä. Kovin kauaa lapsi ei voinut olla hiljaa, polvi muistutti olemassaolostaan kirveltämällä kurjasti. Ensimmäinen kaino pyyntö - "Hei isä" - saada huomiota sai kuorsauksen loppumaan ja seuraava miehen avaamaan viimein silmänsä.

"Mitä nyt, Cillian?" hänen isänsä kysyi ähistessään itsensä puoliksi istuvaan asentoon, ja katui välittömästi kasvoillaan mikroilmeenä näkynyttä ärtymystä, jonka humalan poisnukkumisen keskeyttäminen oli aiheuttanut.

"Minun jalkaani sattuu", pikkupoika vastasi ja osoitti revennyttä housunpolveaan.

Mies nousi kunnolla istumaan patjanreunalle ja istutti poikansa lempeästi vierelleen. Hän kiskoi löysän housunlahkeen ylemmäs ja tarkasti haavan.

"Se on vain soraihottumaa, anna kun minä puhdistan sen", hän totesi lohduttavasti ja kurkotti patjan vierestä vajaan, etiketittömän pullon käsiinsä.

Itseään rauhoitellakseen lapsi nyki suipoksi kaartuvaa korvankärkeään etusormen ja peukalon välissä ja antoi isänsä puhdistaa haavan sillä pahanhajuisella, läpinäkyvällä nesteellä, jota isä myös joi. Pikkupoika vingahti kivusta, kun puhdistaminen sai haavan kirvelemään lisää. Anteeksipyytävä ilme kävi miehen parrakkailla kasvoilla, eikä hän pystynyt katsomaan poikaansa päin. Hän pyyhki kudosnesteen, viinan ja veren suhteellisen puhtaaseen kohtaan paidanhelmaansa ja veti pojan lahkeen alas.

"Kiitos, isi", Cillian totesi ja hymyillen jäi nojaamaan vanhalta viinalta haisevan isänsä olkavartta vasten. Lasten luottamus vanhempiinsa oli pohjaton. Ei kai nyt hänen isänsä voisi olla ikinä väärässä.

Meri

Laiva keinui alati voimistuvien aaltojen armoilla edeten silkinpehmeän pimeyden syleilyssä. Varautuneet käskyt kaikuivat ilmassa, kun perämies ohjasti merimiehiä tulevaa myrskyä varten. Jo kuukausia kestänyt matka verotti miesten henkistä ja fyysistä jaksamista, mikä oli aiheuttanut viimeisten viikkojen aikana vastalauseita ja eripuraa. Rajallisten ruokavarastojen aiheuttama nälkä toimi kenties pahimpana lietsojana sen lisäksi, että laivan niin kutsuttu kapteeni ei ollut kokenut tarpeelliseksi ottaa alamaisiinsa minkäänlaista kontaktia koko matkan aikana. Ilmassa leijui kapinan elkeet, ja joukkoja epätoivoisesti kasassa pitävä perämies saattoi vain rukoilla ylempiä voimia henkensä puolesta: kun myrsky lakkaisi, laivan johtajat tultaisiin varmasti vaihtamaan, hän itse heidän joukossaan.

Myrsky kesti jopa kolme päivää armoa antamatta. Kun viimeinkin meri osoitti tyyntymisen merkkejä, väsyneet miehet lysähtelivät kannelle ansaitulle levolleen. Elämä merellä oli alituista taistelemista ja hengissä selviämistä, ja kun mieltä kalvoi epätieto siitä, milloin matka päättyisi, henkiset voimavarat eivät riittäneet.

Sinä iltana alkoi tappelu kannen alla, kun ilmeni, että viimeisimmässä myrskyssä kaksi kolmannesta ruokavaroista oli tuhoutunut, kun vesi oli tulvehtinut sisään laivan kylkeen syntyneestä reiästä. Paikkaustöistä huolimatta suolainen merivesi oli pilannut ruokaa, eikä syömäkelpoisena säilyneet varannot riittäisi mitenkään koko miehistön ylläpitämiseen edes viikon ajaksi.

Vähitellen tappelu siirtyi kannen alta kannelle. Joukon suurin ja pahamaineisin merimies oli päättänyt, että joku sai maksaa tästä, ja se joku saisi olla heidän kapteeninsa. Melkein kaksimetrinen arpinen kokenut merenkävijä tömisteli kapteenin salongin ovelle ja alkoi jyskyttää sen puista pintaa jykevillä nyrkeillään.

"Tule ulos kolostasi, pelkuri! Oletko muka liian hyvä näyttämään kasvojasi miehillesi, häh? Luuletko olevasi parempi kuin me? Tule ulos tai me tulemme sisään!" Merimiesjoukon kannustavat huudot raikuivat taustalla: vaikutti siltä, että (perämiestä lukuunottamatta) koko joukko oli yhtä mieltä siitä, että kapteeni nyt ainakin oli täysi mulkku.

Raivokas ryskytys tuotti ilmeisesti tulosta, sillä hyvin pian puinen ovi aukaistiin.

---

Kostean laivan narina ulottui pimeään salonkiin saakka, kun aallot ja voimakas puhuri natisuttivat liitoksia sijoissaan edes takaisin. Normaalissa kapteenin salongissa saattaisi maallikko olettaa näkevänsä yleviä huonekaluja, ruokapöydän katettuna täyteen herkullista illallista ja lämpimän, välkehtivän kynttilöiden valon: tämä tapaus oli ehkäpä siinä mielessä erikoinen, että tavallinen ihminen ei nähnyt saatikka illallista, eikä edes nenäänsä pidemmälle. Ja vaikka olisi nähnytkin, mitään hyväntuoksuista illallista ei ollut katettu, huonekalut astioista yleviin tuoleihin lojuivat pölyisinä ja käyttämättöminä. Suuret ikkunat oli peitetty paksuilla, mustilla samettiverhoilla huolellisesti siten, että ainuttakaan rakoa ei ollut jäänyt paikkaamatta. Päiväsaikaankin salonki olisi pimeä kuin hiilivarasto.

Laivan parhaimman huoneen perällä oli kuitenkin yksi nurkkaus, josta aina silloin tällöin saattoi kuulla papereiden rapinaa ja muistiinpanovälineden kolinaa. Leveän tammipuisen työpöydän edessä oli suuri nojatuoli, joka näytti tosin kovasti siltä, ettei ollut tarkoitetussaan paikassa. Ilmeisesti joku oli katsonut tarpeelliseksi raahata huonekalu salongin poikki työpöydän eteen ja paiskata puinen, luultavasti alun perin työskentelutuolin virkaa toimittanut, tuoli pölyyntymään kauimpaiseen nurkkaan.

Riittävästi korkeaselkäistä nojatuolia lähestyessään saattaisi olettaa kuulevansa rauhallisen, syvän hengityksen, tai edes muita tyypillisiä elämisen ääniä. Mitään osoitusta elämästä ei kuitenkaan ilmennyt - olisi varmaankin turvallista olettaa olevansa salongissa näin ollen yksin. Niin perämieskin itseasiassa oli olettanut, kun oli ensimmäisen kerran astunut hiljaisuutta ja pimeyttä täynnä olevaan kapteenin salonkiin.

---

"Laske se takaisin paikoilleen."

"Mi--- mitä?" Noin kaksissakymmenissä oleva miehenalku puuskahti häkeltyneenä, kun oli kuullut tumman ja rauhallisen, mutta vaikutusvaltaisen käskevän äänen tyhjäksi olettaneestaan nojatuolista.

Hänet oli juuri nimitetty ensimmäistä kertaa perämieheksi pidemmälle laivamatkalle. Nuorukainen, myös Clooneyksi kutsuttu, oli kovin innoissaan pestistään: viimeinkin hänelle oli uskouduttu näin luotettavassa tehtävässä kaiken sen opiskelemisen niin koulun penkillä taloustiedettä ja kaupankäyntiä opetellen, kuin isänsä, vanhan merikonkarin, varmassa käytännön koulussa. Hän oli lähettänyt hakemuksia ympäriinsä toivoen, että joku kiinnostuisi hänen avuistaan. Ihme oli tapahtunut, kun yhteen hakemuksista olikin vastattu myöntävästi.

Clooney oli päättänyt suorittaa pienen esitutkimuksen tulevassa väliaikaisessa kodissaan. Ensimmäiseksi kohteeksi oli muodostunut salonki, joka näytti sopivan autiolta tarkastelemiselle. Liika aavemaisuus oli kuitenkin ollut omiaan hätistämään hiukan taikauskoisen nuorukaisen tiehensä - yksi kullattu kynttilänjalka käsipuolessaan, tosin.

"Laske se kynttilänjalka takaisin paikoilleen, sanoin."

Puhujan äänessä ja murteessa oli jotain todella vanhahtavaa: sellaista, mitä saattoi joskus lukea hyvin vanhoista, jopa vuosituhansia vanhoista kirjoituksista. Clooney oli jähmettynyt paikoilleen, eikä tehnyt elettääkään laskeakseen arvoesineen takaisin lipaston päälle (eikä tosin sen paremmin poistuakseenkaan).

Hiljainen kahahdus kuului muuten äänettömässä tilassa, kun jokin liikkui pimeydessä. Vähitellen ihmissiluetti alkoi hahmottua Clooneyn näkökentässä, kun puhuja lähestyi häntä hitain askelin.

Ensimmäinen yksityiskohta, jonka nuorukainen pystyi erottamaan, oli kirkkaanpunaiset hiukset. Kyseessä ei ollut oikeastaan perinteinen punapää, jollaisia matkaaja saattoi tavata mantereen läntisistä osista: tällä miehellä oli suorastaan verenpunaiset hiukset, jotka hehkuivat synkkyydessä kuin majakka. Kirkkaat hiukset loivat valtavan kontrastin miehen kalmankalpealle iholle, aivan kuin tuo olisi ollut pahasti sairas tummine silmänalusineen ja riutuneine kasvonpiirteineen. Jotain tiettyä erikoista arvovaltaa miehen olemuksessa kuitenkin oli, vaikka ulkomuoto olikin kuin tuoreesta haudasta revitty: Clooney toimi hyvin haparoivasti, mutta nopeasti, kun laski kynttilänjalan takaisin paikoilleen.

"Loistavaa. Voittekin nyt painua ulos salongistani, jos herralle sopii", mies sanoi pistävästi iljettävä pilkahdus vihreissä silmissään.

"A- ai- aijaa, pahoittelen, kapteeni, pahoitteluni", Clooney mutisi peruuttaen ripeästi ulos ovesta ja paiskaten sen kiinni perässään.

Vielä tuntikin kohtaamisen jälkeen Clooney pelkäsi, että kuolisi kohta rytmihäiriöön.

---

Voimistuvassa myrskyssä keinuminen oli jollain tapaa hyvin rauhoittavan tuntuista. Synkässä tilassa tuntui siltä, kuin keinuisi astraalitodellisuudessa, täysin irrallaan omasta ulottuvuudestaan.

Gail istui nojatuolissaan meditoiden kuin valaistumista tavoittelevat munkit, risti-istunnassa ja täysin liikkumattomana. Hän ei ollut liikkunut paikoiltaan kuukausiin: viimeisin kerta, kun hän oli noussut nojatuolistaan, oli ollut silloin, kun hänen oli täytynyt häätää näpistelevä perämies salongistaan. Sittemmin hänen ei ollut tarvinnut ottaa minkäänlaista kontaktia laivansa miehistöön. Asetelma olikin äärimmäisen tarpeellinen, sillä hän tarvitsi kaiken energiansa hitaaseen regeneroitumisprosessiinsa. Vuosikymmeniä rikkinäisenä ollut ruumis otti paljon aikaa palautumiseen.

Juuri nyt Gail tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin vuosiin. Matkalle mukaan säilötty vahva suurihmisveri oli tosiaankin juuri niin laadukasta, kuin hänelle oli alun perin väitetty (erikoista sinänsä, että tavalliselta pimeältä kaupalta löytyy vielä rehtejä kauppiaita), ja sen vaikutus nopeutti regeneraation lähes kolminkertaisesti. Jos tahti pysyisi samana, hän tulisi olemaan vanhassa kuosissa alle kahdessa kuukaudessa.

Hetki, taas

Se, mitä ruumis ei paljastanut, sen kavalsivat silmät. Pitkä, mustiin pukeutunut mies katseli kuurankukkien peittämän ikkunan lävitse öistä maisemaa. Kuu valaisi pakkasenpuremaa kartanon pihaa ja kalpean miehen kasvoja. Silmien ympärillä olivat väsyneet juonteet ja katseessa näkyi vuosituhansien paino. Jos joku olisi koskettanut hänen ihoaan, se olisi tuntunut yhtä kylmältä kuin ulkona oleva, edelleen kiristyvä pakkanen. Kesti kauan, ennen kuin mies liikahti elonmerkiksi, huokaisi ja kääntyi ikkunan äärestä takaisin kirjojensa ja takkatulen puoleen. Joskus iankaikkisen vanha vampyyri mietti, missä hänen toinen puoliskonsa meni ja olisivatko he koskaan valmiita rauhaan. Hitaasti Cyril asteli takaisin nahkaisen nojatuolinsa luo ja istuutui kankeasti syvälle tuoliin. Kirja etsiytyi takaisin hänen syliinsä ja käteensä viinilasi, jonka sisältämä neste ei ollut punaviiniä.

Aamuverryttelyä

Alkusyksyn auringonpaiste pujottelee tiensä puiden lomasta maahan. Malla riisuu turkistakin pois päältään, jättäen sen roikkumaan oksasta. Nuori nainen, melkein tyttö vielä, laskee kätensä puun eteen maata vasten ja ponnistaa. Keskenkasvuisen hoikat jalat heilahtavat ylös ja Malla jää seisomaan tärisevien käsiensä varaan, jalkojen nojatessa puunrunkoa vasten. Pellavapaita valuu housuista ja pehmeän nukkainen vatsa ja rintakehä paljastuvat paidan alta. Aamun kirpeys ei saa Mallaa palelemaan, kun keskittyminen on käsissä ja tasapainon pitämisessä.

Kuullessaan ylimääräisen rasahduksen tytön huomio herpaantuu. Malla katsoo hiukset maata viistäen ympärilleen ja varovasti tiputtautuu käsilläseisonnasta polviensa varaan. Tyttö kiskoo paidan takaisin housujen sisään ja murisee hiljaa, hakien katseellaan häirikköä. Läheinen pensas rapisee. Hämmentynyt peuranvasa nostaa päänsä, katsoo ihmissutta silmät suurina ja loikkii sitten tiehensä.

Gailin menneisyys, osat I & II

Gail katsoi pikkusisartaan virnistäen pienesti. Ei vielä kymmentäkään täyttänyt tyttölapsi oli tuonut kuolleen pikkulinnun itku silmässä veljensä luo ilmeisesti toivoen, että tuolla olisi olemassa jonkinlainen ratkaisu tähän toivottomaan tilanteeseen. Joskus varmaankin lapsen silmissä viidentoista vuoden mittainen ikäero vaikutti jo niin valtavalta, että esikoisella kerta kaikkiaan vain täytyi olla vastaus kaikkeen. Poikkeuksellisen myötätuntoisesti Gail kuitenkin vain vei kätensä tytön takaraivolle ja silitti tuon hehkuvan punaisia, karheita hiuksia, juuri samanlaisia kuin hänellä itselläänkin.

”Olen pahoillani, Gaia”, hän sanoi myötätuntoisesti. ”Lintu on jo lentänyt tiehensä. Mikään mikä on kerran kuollut ei voi enää elää uudestaan.”

Kivikkoinen ylösviettävä rinne, joka pitkin kulkemalla pääsi paikallisen korkeimman vuoren huipulle, oli liikaa kahdentoistakesäiselle pikkutytölle, kun tuo ratsain oman hevosensa kanssa yritti pysyä isoveljensä perässä. Tapansa mukaan seikkailunhaluinen ja tiedonkipeä Gail ei ollut vaivautunut varmistamaan, että Gaia pysyisi perässä, vaan oli jo hetki sitten kadonnut viimeisimmän mutkan taakse raudikkonsa kanssa. Tytön lehmänkirjava ratsu horjahti epätasaisella tiellä mikä sai taitamattoman ratsastajan putoamaan ranne edellä kivikovaan maahan. Hevonen laukkasi vauhkona tiehensä jättäen henkeään haukkovan omistajansa oman onnensa nojaan.

Aluksi Gaia oli vakuuttunut siitä, että Gail saapuisi pian hänen avukseen. Kun minuutit muuttuivat tunneiksi ja ilta alkoi hämärtyä, hiipi epätoivo tytön mieleen – miten oli mahdollista, että veli oli voinut unohtaa hänet näin pahasti? Kipeä ranne tietenkin hidasti etenemistä, mutta voimakas taistelutahto sekä korkea selviytymisvietti antoivat tytölle voimia, joita hän ei edes tiennyt itsellään olevan.

Ei mennyt pitkään kun aurinko oli vetäytynyt mailleen täysin ja kivikkoinen polku vuoren reunassa oli muuttunut hengenvaaralliseksi. Yksi harha-askel riittäisi siihen, että kulkija kompastuisi, kaatuisi ja putoaisi alas suorastaan kuolettavista korkeuksista. Kyyneleet olivat sumentaneet Gaian näkökentän, kun hän yritti selvittää tietään eteenpäin vaikeakulkuisella reitillään varmana siitä, että matka koituisi vielä hänen kohtalokseen. Vähitellen alkoi kuitenkin etäältä kuulua kavioiden kopsetta, kunnes mutkan takaa tuli esiin ratsailla oleva Gail mukanaan Gaian karkuun lähtenyt hevonen sekä kädessään soihtu.

”Gaia! Olen etsinyt sinua tuntikausia! Mitä ihmettä tapahtui? Oletko kunnossa?” Gailin äänessä oli selvää hätäännystä mutta myös helpotusta siitä, että hän oli viimein löytänyt sisarensa lähes täysissä ruumiin voimissa. Gaia ei pystynyt vastaamaan mitään, kun hän purskahti helpotuksesta itkuun. Kuin hälytyksestä Gail nousi ratsailta ja kiiruhti halaamaan siskoaan. ”Olen pahoillani. Olen oikeasti todella pahoillani. Lupaan etten enää koskaan jätä sinua jälkeen. Et usko kuinka huolissani olin.” Hän irrotti otteensa siskostaan ja suuteli häntä otsaan. ”Olet minulle rakas.”

”Niin sinäkin.”

<3

pt.1, Ensikohtaaminen

Gail katselee vanhaa kiviseinämää ja huokaisee syvään.

Maya ja Cyril astelevat hiekkatietä pitkin naisen kartanolle kiirettä pitämättä. Yö on harvinaisen kirkas lähes täyden kuun valaistessa maisemaa. Cyril katselee ympärilleen kiinnostuneena, mies ei ole kovin usein päässyt käymään itse paikan päällä.

Gail kääntää katseensa pois kiviseinämästä ja astelee huoneen toiselle puolelle. Hän on ehtinyt odotella jo hyvän aikaa luojaansa, joka kertoi, että haluaisi esitellä Gailin jollekulle. Miehellä on omat aavistuksensa: hän epäilee tapaavansa Mayan vanhan ystävän Revonin, josta vampyyrinainen on niin paljon kertonut.

Vaikka epäkuolleen kaksikon hiljaisuus tuntuu Cyrilista lievästi painostavalta, mies ei vaivaudu avaamaan suutaan puhuakseen vain niitä näitä. Hän ei halua osoittaa hermostuneisuuttaan luojansa edessä, vaikka Maya ei ole koskaan suoraan ojentanut miestä asiasta. Heidän päästessään minimalistisesti muotoillun rautaportin läpi kartanon puutarhaan, Maya rauhoitteli miestä muutamalla sanalla katsomat takaan tähän päin. Cyril ryhdistäytyy henkisesti, vaikka ei tunnukaan pitävän tilanteesta. Mies on lukenut vuosisadan kuluessa Mayan lauseiden välistä, ettei tämän vanhempi jälkeläinen ole järin hurmaava persoona.

Gail hymyilee itsetyytyväisesti katsellessaan takan päällä roikkuvaa mestariteosta arvioivasti. Onnekkaana hän sai sanoa, että on jopa tavannut taiteilijan, josta aika on tosin jättänyt jo yli sata vuotta sitten - Mayalla oli aina ollut todella hyvät suhteet tämän maailman isoihin kihoihin. Yhden ihmisiän mittaisen tutkimusretkensä, jolle luojattarensa hänet patisteli, oli viimeinkin saanut päätöksensä, ja Gail tunsi pitkästä aikaa lievän lämmön tunteen sisällään. Viimeinkin hän sai olla kotona hänelle tärkeimmän olennon lähellä.

Tummasävyinen, massiivinen puuovi aukeaa jo ennen kuin kaksikko on päässyt kartanon etuoven rappusien yläpäähän. Pienikokoinen miespalvelija nyökkää kunnioittavasti Mayalle ja luo tarkkailevan silmäyksen tämän seuralaiseen. Cyril ei anna miehen häiritä itseään, vaan tarjoaa käsivartensa luojalleen. Maya oli aloittanut pitkän miehen koulutuksen jo ennen tämän muuttamista ikuisesti eläväksi kuolleeksi. Tämän jälkeen vuosikymmenien mittainen tapakoulutus oli tehnyt Cyrilistä sivistyneen ja hillityn käytökseltään. Kaksikko astelee hienostuneen aulan läpi ruokailusalin viereiseen olohuoneeseen, jossa Gail jo odottaa.

Gail on kumartunut lähemmäs taulua tutkailemaan sen yksityiskohtia - kun hän kuulee ääniä ruokasalista, hän suoristautuu, tarkastaa vaatetuksensa ja hiustensa kunnon ja valmistautuu sitten tapaamaan Revonin, yhden vanhimmista maanpäällisistä vampyyreista. Gail ei voi väittää, ettei olisi jännittynyt, sillä sitä hän todellakin on: tätä hetkeä hän on odottanut siitä lähtien, kun Maya otti oman tekijänsä puheeksi ensimmäistä kertaa. Gail astelee huoneen poikki oven lähelle vain huomatakseen, että ovesta ei suinkaan astellut (Mayan lisäksi) Revon, vaan joku ihan muu. Joku, jonka aura ei ollut lähellekään mitään yli kymmentuhatvuotisen vampyyrin kaltainen. Gail seisahtuu paikoilleen ja puristaa huulensa tiukaksi viivaksi.

Inhimillisenä jäänteenä aiemmasta elämästään Cyril huokaisee avatessaan kohteliaasti oven luojalleen. Mies astelee sitten naisen perästä tummasävyiseen huoneeseen, jota valaisevat selkeästi naisen tyylitajulla asetellut kyntteliköt. Cyril jää alamaisesti Mayan vierelle naisen tervehtiessä rauhallisesti Gailia ja suo tälle lempeän hymyn. Nuorempaa jälkeläistä ei juurikaan naurata huomatessaan Gailin vastenmielisyyden Cyriliä kohtaan. Mies nostaa hieman leukaansa odottaessaan vanhemman, arvoasemassa ylemmän tervehtivän Cyriliä ensin.

Yllätyksestä ja pettymyksestä hiljaiseksi vetänyt Gail ei ensin sano mitään, mutta kun Maya tervehtii häntä omalla lämpimällä tavallaan, laukeaa vampyyrimiehen jännitys hiukan. Hän antaa hartioittensa rentoutua jäykästä asennosta, johon ne olivat äsken lukkiutuneet, ja nyökkää sitten Mayalle aidoin mahdollinen hymynsä huulillaan. Hitaasti hän kääntää kirkkaanvihreän katseensa itseään usean sentin verran pitempään mieheen ja vaistoaa välittömästi tuossa tietynlaisen kokemattomuuden, jota uudehkot vampyyrit tavallisesti suorastaa huokuvat. Pelkästä kohteliaisuudesta luojaansa kohtaan hän hillitsee syvän huokauksen, jonka on vähällä päästää ilmoille. "Kas. Kukas tämä on?"

Cyril tuntee olonsa vaivautuneeksi ja suorastaan ärtyneeksi, kun liiankin omanarvontuntoinen vampyyri tutkailee miestä katseellaan. Yritys vaikuttaa arvokkaalta kaatuu miehen auran paljastumiseen, vaikka Cyril ei itse tätä tiedäkään. Ihmisenä pitkää miestä hallitsi tietynlainen nenäkkyys, jota Maya on jo ylivuosisadan yrittänyt saada karsittua Cyrilistä pois, yrittää kovasti työntyä takaisin esille. Vain vaivoin hän saa hillittyä itsensä Mayan pelastaessa tilanteen esittelemällä Cyrilin Gailille. "Hän on Cyril ja hän on tullut katsomaan perääsi", Maya luo hienovaraisen nuhtelevan katseen Gailille. Vanha vampyyrinainen olisi toivonut vanhimmaisensa osoittavan ikäiselleen kuuluvia käytöstapoja, vaikka Maya ei uskonutkaan kyseisen toiveajattelun käyvän toteen. Gailin luonne oli naisella jo riittävän hyvin tiedossa.

Vuosisadan mittainen yhteiselo Mayan kanssa on vieläkin tuoreena punahiuksisen vampyyrin mielessä: hän yhä muisti asiat, joita nainen oli hänelle kertonut ja opettanut kohteliaiden ja ylväiden ihmisten käyttäytymiskoodeista. Gail ei itse ollut koskaan täysin ymmärtänyt ja omaksunut niitä, mutta niiden avulla hän oli kuitenkin oppinut kelpo näyttelijäksi. Näin ollen hän tahtoessaan pystyi edes jossain määrin vaikuttamaan siedettävältä persoonalta. Ensivaikutelma ei tällä kertaa ollut hyvä, sillä Gail oli valmistautunut tapaamaan itseään paljon ylevämmän ja vanhemman vampyyrin - oli hän jopa valinnut jo muutaman repliikin mielessään, joilla miellyttää vanhusta - ja kun uusi vampyyri olikin aivan joku muu, oli Gail mennyt hämilleen ja näin myös hetkeksi unohtanut kaiken Mayalta oppimansa. Hän köhäisi hiljaa käteensä, ja yritti kovasti ryhdistäytyä ja miellyttää luojaansa, mutta ei siihen kuitenkaan vielä pystynyt. "Ei minulla ole aikaa toimia lapsenvahtina", hän toteaa ja katsoo Cyriliä ylemmyydentuntoinen katse silmissään.

Vaiteliaana Cyril tarkkailee Gailin sisäistä taistelua, pidättäen hymynpoikasen kasvoiltaan. Hän nykii hillityn takkinsa alta pilkottavaa valkoisen kauluspaidan hihaa asiallisempaan asentoon ja suo pikaisen katseen Mayaan tuon sanojen vuoksi. Miehen sisällä kehrää aavistuksenomainen mielihyvä, kun nainen soimaa rivien välistä Gailia. Cyril muuttuu suorastaan omahyväiseksi kuullessaan Gailin vastauksen eikä saa suljettua suutaan ajoissa. "Onneksi sinun ei tarvitse olla lapsenvahtina. Minä sain tämän raskaan taakan kannettavakseni", mies toteaa nuivasti hymyillen ja ojentaa vähäeleisesti kätensä Gailille.

Gail kohottaa kulmiaan Cyrilille, sillä ei odottanut toisen vastaavan toteamukseen, kuten häntä nuoremmat vampyyrit eivät usein vastanneetkaan. Hän ei kääntää katseensa Mayaan teennäisen, ylinäytellyn hämmentyneen näköinen ilme kasvoillaan. "Ja röyhkeäkin vielä vanhempiaan kohtaan. Mistä katuojasta olet tämänkin kaivanut?" Hän kysyi Mayalta, mutta jatkoi kuitenkin vielä puhettaan, jottei kuulostaisi aliarvostavalta luojaansa kohtaan: "Kaikella kunnioituksella."

Gail vilkaisee Cyrilin kättä ja pohtii, tarttuisiko siihen.

Närkästys miehen kykyä itsepuolustautua kohtaan on kuitenkin liian suuri, että Gail ei suostu siihen tarttumaan.

                                                                                                                                                       

Cyril sihahtaa lähes ääneti hampaidensa välistä Gailin vastatessa yhtä ylemmyydentuntoisesti takaisin. Ainoastaan Mayan rauhoitteleva kädenliikautus saa miehen pysymään aloillaan, hänen jäädessä katsomaan äkeänä ylempäänsä. Gailin viittaus katuojaan osui Cyrilille arkaan paikkaan, mies ei ole milloinkaan sietänyt sitä tosiasiaa, että hän on keskivertoa alemmasta perheestä lähtöisin. Mayan tulo miehen elämään on saanut Cyrilin koiramaisesti kiintymään silkasta kiitollisuudesta naista kohtaan. Huomatessaan Gailin jättävän kädenojennuksen mieltäosoittavasti huomioimatta Cyril laskee itsekin kätensä, yrittäen olla kuin ei olisi ikinä yrittänytkään tervehtiä miestä. Maya huokaisi pehmeästi ja loi soimaavan katseen molempiin jälkeläisiinsä. "Gail, Cyril. Minä en kasvattanut teitä vuosisataa vain sen takia, että ärhentelisitte toisillenne kuin pahaiset kuolevaiset."

                                                                                                                                  

Kaikkien onneksi Gail onnistuu sulkemaan suunsa ennen kuin päästää lisää sammakoita hyppimään ympäriinsä. Sen sijaan hän tyytyy kääntämään selkänsä Mayalle ja Cyrilille sekä astelemaan kohti vaaleatiilistä takkaa. Hän tutkailee hetken ammattitaitoista kädentaitoa, jollaisella kyseinen sisustuselementti on luotu, ja puhuu sitten. "Oletko nyt valmis kertomaan, rakas Maya, että miksi toit tämän... miehen... tänne?" Puhuessaan hän säilyttää vieläkin sen kohteliaan sävyn, jollaisella hän alun perinkin puhui Mayalle. Vampyyrinainen huomaakin Gailin hyvin tuntevana, että mies on jälleen onnistunut kasaamaan ajatuksensa, ja että vanha kunnon näytteleminen saa taas jatkua. No, ehkä parempi näin, hän toteaa mielessään.

Gail ei tahdo uskoa, että Maya kokisi, että hän kaipaisi jotain vahtimista. Varsinkaan itseään nuoremman.

                                                                                                                                                       

Cyril vaikuttaa lyödyltä Mayan sanoista ja jähmettyy aloilleen. Hän katsoo ensin koiramaisen alistuvana Mayaa kuin anteeksi pyytäen, mies on täydellisesti naisen kontrollin alla. Mayan ei ole milloinkaan tarvinnut kuin viitata Cyrilille jos tämä on tehnyt väärin, puhumattakaan kovista sanoista. Vanhan vampyyrin soimaus oli hyvin epätavallista kuultavaa Cyrilille, eikä hän olisi halunnut Gailin näkevän tätä tilannetta. Kyseisessä mielentilassa miehelle ei tule mieleenkään, että Mayan sanat koskivat myös Gailia. Mies seurailee katseellaan itseään lyhyempää kulmat nyreässä kurtussa. Gailin avatessa uudestaan suunsa Cyril muuttuu entistä vähäeleisemmäksi, Mayan luodessa Gailiin hyvin pitkän katseen. "Gail kultaseni, etkö sinä kuunnellut minua. Hän on katsomassa sinun perääsi", nainen toteaa ja luottaa ehdottomaan auktoriteettiinsa, ettei esikoisensa ala esittämään miksi-painotteisia kysymyksiä.

                                                                                                                                                       

Gail puolestaan on sangen tottunut Mayan nuhteisiin sattuneesta syystä, eikä siksi ota tälläkään kertaa niistä kovin suurta stressiä. Hänelle onkin vuosien kuluessa kehittynyt ikävä tapa ohittaa naisen nuhteet vain olkia kohauttamalla, mikä ei ole hyvä asia, sillä elämänkokemuksellisen vampyyrin sanat olisivat Gailin kaltaiselle hirvittävälle persoonallisuudelle kullan arvoisia. Tätä ei kuitenkaan mies edes tiedosta. Kun Maya toistaa sanansa, kääntyy Gail katsomaan häntä hämillään mielessään kymmeniä kysymyksiä. Katse naisen silmissä riittää kuitenkin kertomaan miehelle, että nyt ei ole kysymysten aika. "Mielenkiintoista", tyytyy Gail vain toteamaan, onnistuen ovelasti osoittamaan epäuskonsa, mutta kovin pahasti kuitenkaan kyseenalaistamatta. Hitaasti hän kääntää tutkivan katseensa uudelleen Cyriliin arvioiden. Lahjakas näyttelijämme ei kuitenkaan eleillään paljasta, mikä on arvioinnin lopputulos - aiemman käytöksen perusteella se tuskin on kuitenkaan vaikeasti arvattavissa.

                                                                                                                                  

Mayan kasvoilla ei ilmekään värähdä katsellessaan Gailin reaktiota asiaan. Nainen on jo lähestulkoon luovuttanut yrityksensä saada jälkeläisensä paksuun kalloon, eikä enää vaivaudu sisäisestikään tuohtumaan miehen uppiniskaisuudesta. "Olen mielissäni, että sopeuduit ajatukseen näin hyvin", Maya toteaa hymyillen pettävän lempeästi. "Soisin myös, että jättäisit Cyrilin vahingoittamisen sikseen. Minä olisin hyvin pettynyt, jos hänelle tapahtuisi jotakin." Maya kääntää sitten katseensa kuopukseen ja kohottaa kätensä kutsuen Cyrilia luokseen. "Cyrilini, rakkaani", hän hymyilee ja painaa viileät kätensä miehen kasvoille. Pitkä mies kumartuu Mayan hellän otteen alla ja nainen suukottaa Cyrilin otsaa. "Älä päästä Gailia silmistäsi liian pitkäksi aikaa, hänellä on taipumusta käyttäytyä sopimattomasti väärällä hetkellä."

                                                                                                                                  

Syleiltyään Cyriliä ojentaa Maya kätensä Gailia kohti, ja mies kuuliaisesti astelee luojansa luo suoden tuolle käsisuudelman. "Jos se on tahtosi, Maya", mies vastaa aiempaan toteamukseen ja on kerrankin rehellinen: tässä maailmassa luultavasti juuri Maya on ainut, joka pystyy kontrolloimaan Gailia sekä estämään tuota ajautumasta väärälle tielle. Auta armias, mitä tapahtuisi, jos nainen kuolisi odottamattomasti. Luomuksensa hyvästeltyään astelee Maya ulos kynttilöiden valaisemasta hämyisästä huoneesta jättäen kaksi hyvin nuorta vampyyriä keskenään. Joku sanoisi, että varomatonta - toinen sanoisi, että äärimmäistä luottamista. Kun Mayan pehmeä läsnäolo loittonee, katsahtaa Gail Cyrilia minkäänlaisia emootioita ulkoisessa olemuksessaan osoittamatta. Äskeinen lyhyt keskustelu oli omiaan luomaan hyvin kiusallisen ilmapiirin.

                                                                                                                                  

Mayan hymyssä oli todellista lämpöä katsoessaan vielä ovella Gailia, valaen tuohon äänettömän luottamuksensa miehen käytöstapoja kohtaan. Cyril vastaa Gailin katseeseen silmät sirrillä, tummahiuksinen mies ei ole vielä selättänyt ajan voimin täydellisesti tunteitaan. Naisen auran häiveen kaikottua turvallisen kauas, Cyril astelee korkeaselkäisen nojatuolin luo ja suorastaan rojahtaa tuolle. Mies huokaisee syvään ja haroo hiuksiaan, vuorostaan vältellen Gailin katsetta. Cyril on huomattavan hämillään äskeisestä tilanteesta, eikä tiedä korrektia reagointitapaa aiempaan, joten luontevimmin miehen käytös muuttuu sellaiseksi kuin Cyril nuorempana, elävänä oli.

                                                                                                                                                       

Ylevä Gail ei tietenkään pidä sopivana sitä, että Cyril rojahtaa tuolille, joka on vanha ja arvokas: miehen ajatusmaailmassa tuollaiselle tuolille istutaan arvokkaasti ja kunnioittaen, varsinkin, kun punatukkainen vampyyri vieläkin kokee, että Cyril on vain vieras hänen ja Mayan talossa. Siinäpä se nähdään: Gail ei ole pelkästään ylimielinen, mutta myös jossain määrin hyvin pikkumainen. Taitavasti hän kuitenkin onnistuu hillitsemään itsensä, sillä hän arvelee, ettei Maya tahtoisi heidän koko ajan riitelevän. Hän ei missään nimessä halua haastaa riitaa omalle luojalleen, jota niin kovasti rakastaa. Yrittäen olla edes jotenkin sivistynyt, kääntää Gail pohtivan katseensa Cyriliin. "No... mistä päin sinä sitten olet kotoisin?" Äänessä on pieni epävarma teennäisyys, jota Gail yrittää kovalla yrityksellä kyllä hillitä. Joku saattaisi ehkä pitää Gailin kovaa yrittämistä jopa hellyttävänä.

                                                                                                                                  

Cyrilillä ei tunnu olevan ongelmia kartanon muuttamista osaksi reviiriään, vaikka Gailin aura häilyy yleistä negatiivisuutta mieheen suunnattuna. Hän katsahtaa kaipaavasti ympärilleen, elävänä Cyril olisi jo ollut viinilasi nautinnollisesti kädessä. Vasta nyt mies saa tilaisuuden tutkia hyvällä maulla sisustettua huonetta katseellaan, aiemmin Cyril oli liian tarkkaavaisen jännittynyt uuden epäkuolleen tapaamisesta. Cyrilillä on vielä pahasti vampyyriksikasvu kesken, mies tuntuu käyttäytyvän kuin pahainen teini. Hän huokaisee uudemman kerran ja jää katsomaan toinen kulma koholla Gailia, naputellen samalla tuolin selkänojaa ja toinen jalka nostettuna nilkan kohdalta reiden päälle.

                                                                                                                                                       

"Eh." Gail kääntää katseensa Cyrilistä pois, kun tuo ei vastaa, eikä edes vaivaudu esittävänsä, että ei olisi kuullut kysymystä. Mielessään mies keksiikin jo useita solvauksia ja ihan uusia nimityksiä mitä kekseliäimmillä sanayhdistelmillä, mutta onnistuu lopuksi vain vaivoin hillitsemään itsensä. Jotenkinhan tähän kohtaan on kuitenkin yli kaksisataavuotiaan saatava osoittaa mieltään. "Nulikat..."

                                                                                                                                                       

"Älä nulikoittele minua", Cyril kurtistaa kulmiaan ja lopettaa käsinojan naputtelun. Katsoessaan tiiviisti Gailia mies laskee jalkansa takaisin lattialle, asennon jäädessä silti edelleen röhnöttäväksi. Jos jotain Cyril ei voi sietää, niin toisten itsensäkorostamista asemallaan. "Sinä et ole niin paljon minua vanhempi, että voisit itseäsi likaamatta solvata minua iästäni", mies toteaa äänensävyään hilliten. Hän ei halua vaikuttaa yhtä äkkipikaiselta ja mieltäänosoittavalta kuin Gail, vaikka Cyrilin sanat ovatkin jo lipsautelleet miehen yhtä lapselliseksi kuin toisen osapuolen.

                                                                                                                                                       

Gail tuhahtaa ärtyneesti. Hyvää hyvyyttään hän yritti olla kohtelias ja saattaisi jopa sanoa onnistuneensa siinä hetkellisesti, mutta palkinnoksi hän tästä onnistumisestaan saa vain uhittelua ja aukomista. "Vain nulikka voisi kuvitella, että nimityksellä olisi pelkästään tekemistä iän kanssa. Uhitteleva nulikka", Gail sanoo tietäen, että lisää vain entistä enemmän vettä Cyrilin myllyyn. Hän toivoo jo nyt voivansa myrskytä ulos huoneesta ja lähteä Mayan perään, vaatia tuolta selitystä tästä järjestelystä, joka on ilmiselvästi luotu vain ja ainoastaan häntä kiusaamaan. Siis ilmiselvästi. Ei muuta vaihtoehtoa. Ei tietenkään.

                                                                                                                                  

Ähkäisy karkaa Cyrilin kurkusta Gailin näpäyttäessä miestä verbaalisesti nenälle. Hän avasi jo suunsa vastatakseen kärkkäästi takaisin, mutta Mayan pehmeän auran läheneminen talossa saa Cyrilin vaikenemaan. Hän ei halua pettää elämänsä tarkoituksen luottamusta. Mies laskee hitaasti kymmeneen katsellessaan seinään upotetun kivitakan tulta ja kääntää sitten katseensa takaisin Gailiin. Hän yrittää nostaa kasvoilleen sovittelevan hymyn ja suoristautuu hieman nojatuolissaan. Cyrilin tekisi mieli kysyä mitä tahansa kohteliasta, mutta ei saa mieleensä mitään spontaania ja mielellään järkevää. Hän tyytyy olemaan hetken hiljaa.

                                                                                                                                                       

Niin äärimmäisen loukattu Gail ei enää katso Cyrilia, vaan on pysähtynyt tutkailemaan toista taiteen tuotosta, joka roikkuu seinällä. Hän pitää käsiään selkänsä takana ja katsoo maalausta ihailu silmissään - näyttää ihan siltä, kuin tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun Gail tuijottaa kyseistä maalausta. Mittavan hiljaisuuden jälkeen vampyyreista vanhempi avaa taas keskustelun, tällä kertaa tosin tutulla epäemotionaalisella värittömällä äänensävyllä. "Ymmärrätkö taiteesta mitään?"

                                                                                                                                                       

Cyril lähestulkoon kiemurtelee vaivaannuttavan hiljaisuuden painostaessa miestä, mutta alkaa asettua vastahakoisesti alisteiseen asemaansa, eikä aloita keskustelua. Mies liikahtaa vuosien aikana pehmeäksi muovautuneen nahkakuosin päällä, kun Gail rikkoo hiljaisuuden. Takkatulen rätinä on pienen aikaa ainut vastaus, jonka mies saa. Sitten Cyril saa vastattua rauhallisin äänenpainoin Gailille. "Olen pahoillani, mutta rakas luojamme ei ole ehtinyt perehdyttää minua kuin vasta kyseisen alan perusteisiin."

                                                                                                                                  

Laatikon ulkopuolelta tarkasteleva huomaisi helposti, että Gail testaa Cyrilia, arvioi tuota ankarasti ja muodostaa miehestä kokonaiskuvaa - itse tilanteeseen joutuneelle asian havaitseminen lienee vaikeampaa. Tällä hetkellä kaikkien asioiden summana vaikuttaa siltä, että itse ylin auktoriteetti ei pidä Cyrilia oikein minään, sillä tuo ei ole antanut vielä yhtäkään "oikeaa" vastausta. Gail, joka itse on ollut taiteen ystävä jo poikasesta pitäen, arvostaa aina jollain tasolla taiteen osaajia korkeammalle kuin muita. "Vai niin", hän vastaa hiljaisesti Cyrilille. "Ehkä asiaan tulee muutos ajan mittaan." Ajatuksissaan Gail puhuu mitä ajattelee eikä ajattele mitä puhuu: ilmenee, että hän on osittain jo alistunut asemaansa ja siihen, että joutuu ehkä viettämään Cyrilin kanssa enemmän aikaa kuin juuri nyt hänelle kuulostaa kohtuulliselta. Mayan tahtoahan ei voi missään nimessä rikkoa.

                                                                                                                                                       

Cyril on vielä Gailille pisteet vieden rehellisesti nulikka, eikä nenänpieltään raaputtaessaan ole tietoinen miehen testaamisesta. Suoraan sanottuna Cyril ei edes usko, että Gaililla riittäisi kierous niin korkealle tasolle. Mayalla on ollut riittävästi tekemistä Cyrilin saamisessa käytöstavoiltaan hiotuksi ja kuolevaisen Cyrilin perusluonne pysyi useamman vuosikymmenen sitkeänä miehessä, mutta talttui lähes kokonaan lopulta. Tämänhetkinen miehen kyräily on reaktio vieraaseen tilanteeseen, Maya ei ikinä antanut Cyrilin joutua vakavampiin sanaharkkoihin kenenkään kanssa. Mies katselee Gailia pitkään ja kokeilee rajojensa ylittämistä puhumalla vuorostaan ensin. "Miksi Maya sinut alun perin valitsi?", Cyril kokeilee jäätä kepillä.

                                                                                                                                  

Itsetietoisine persoonallisuuksineen Gail on ajautunut hyvin usein sanataistoihin, ja sitä kautta hän on luonnollisesti myös onnistunut kehittämään omaa valmiuttaan eri tilanteisiin eteenpäin. Kun molemmat vampyyrit ovat vielä niin nuoria, on noin 150:nkin vuoden ikäero suuri, sillä se antaa Gailille etumatkaa näissä olosuhteissa paljon. Tilanne tulee kuitenkin luonnollisesti olemaan eri muutamassa sadassa vuodessa - Gail tosin ei tule pääsemään ajatusmallista eroon, kuten myöhemmällä iällä tullaan huomaamaankin. Gail laskee katseensa taideteoksesta, kun Cyril esittää kysymyksen. Mies pohtii hetken, miten vastaisi. "Minua ei varsinaisesti valittu", hän tyytyy vastaamaan, viitaten siihen, että Maya oli lähinnä pakotettu silloisessa tilanteessa luomaan Gailin. Vaikka toisin voisi ehkä kuvitella, on asia miehelle hyvin kipeä: hän kokee, että Maya katuu sitä päivää, kun loi hänet. Toista luojatar tietenkin väittää, mutta ei Gail mikään tyhmäkään ole. "Entäs itse?"

Gail oli vähän kuin epäonnistunut prototyyppi Cyrilille. Maya oli etsinyt täydellistä kumppania, ja Gail oli vain sattunut henkihieverissään osumaan jalkoihin - komeat kasvot olivat ehkä osittain olleet myös vaikuttajan tilanteessa, jossa Gail syntyi. Ei Mayakaan täydellinen ole.

                                                                                                                                  

Jokainen Gailin ele tulee Cyrilin toimesta huomioiduksi. Mies ei ole typerä ja osaa lukea muita, vaikka vaikuttaakin tällä hetkellä itsepäiseltä lapselta. Hän nyökkää hitaasti Gailin vastaukselle, antamatta toiselle eleillään tietoa ajatuksistaan. Cyriliä luonnollisesti kiinnostaisi tietää, miksi näin vastenmieliselle henkilölle on suotu kuolemattomuuden lahja, mutta hän ei Gailin äänensävyn jälkeen malta kysellä asiasta enempää. Saadessaan vastakysymyksen osakseen Cyril kohauttaa olkiaan. Hän kokee vielä suurempaa vastentahtoisuutta puhua asiasta, mutta käytännössä vastakkaisista syistä kuin Gail. Cyril tuntee olevansa kirjaimellisesti ikuisesti kiitollinen Mayalle tuon teosta ja tilanteeseen liittyy niin suuret tunteet, että miestä hävettää. Hän ei myöskään ole itsekehuva persoona, joten mies tyytyy vain kohauttamaan olkiaan vaatimattomasti. "Ehkä Maya näki minussa potentiaalia."

                                                                                                                                                       

Gail puolestaan ei halua puhua aiheesta lähinnä siksi, että hän on hyvin hitaasti lämpenevä persoona: olisi taivaan ihme, jos näkisi miehen vuodattamassa oman menneisyytensä surullisimpia vaiheita miltei ventovieraille. Gail ei pidä tunnetta lisäksi oman persoonallisuutensa ansiosta edes sallittavana tai ymmärrettävänä, vaan lähinnä säälittävänä. Siksi hän ehkä kääntyykin mieluummin sisäänpäin kuin antaa muille vihjeitä siitä, että hänessä voisi muka olla jotain inhimillisiä piirteitä. "Niinpä. Ehkäpä", Gail toteaa ja vilkaisee itseään pitempää miestä hitaasti, eikä voi olla ajattelematta, että mitä muka Maya näkee tuollaisessa rentussa. Toisaalta... onhan Maya paljon avoimempi persoona kuin Gail itse. Ehkä nainen tosiaankin näki jotain mitä hän ei itse pysty - ymmärtämättömyys jos mikä riittää turhauttamaan reppanan mielen.

Kun keskustelu ei ota tuulta alleen, Cyril vilkuilee vähän väliä ruokasalin ovelle kuin toivoen, että Maya tulisi päästämään miehet piinaavasta tilanteesta. Hän oikoo takkiaan rauhallisesti, kun tuo oli rypistynyt Cyrilin lojuessa nojatuolilla hyvinkin rennosti. Nyt mies istuu lähes sillä arvokkuudella kuin vampyyrin tulisi käyttäytyä. Hän ei tunne oloaan vielä täydellisen kotoisaksi uudessa olemuksessaan, vaikka Cyrilillä on ollut jo yli vuosisata aikaa tottua tilanteeseen. Aikuisen miehen totutut tavat muuttuvat hitaasti, mutta Mayan suosiollisella avustuksella Cyrilistä on sukeutunut tähän mennessä mukiinmenevä epäkuollut, vaikka vieraat tilanteet saavatkin miehen vielä pois tasapainosta.

                                                                                                                                                       

Gail jää vielä uteliaaksi Cyrilin syntysijoista, joita toinen mies (sen paremmin kuin hän itsekään) ei ilmeisesti halua tuoda esille. Siitä Gail päätteli, että toisen miehen menneisyyteen tosiaankin liittyy jotain sellaista, joka hädin tuskin kestää päivänvaloa - punahiuksinen mies ei voi olla hymähtämättä puoliääneen toteamuksen kielelliselle komiikalle. Hyvin itsepintaisena päättää Gail joka tapauksessa puristaa Cyrilista ulos niin paljon tietoa kuin suinkin pystyy. "Mitä tarkoitat sanoessasi 'näki potentiaalia'? Olitko jostain paremmastakin perheestä kotoisin, vai?" Gail toki aavistaa, että käsite "potentiaalin näkeminen" ei välttämättä tarkoita sitä, että henkilö olisi ollut parempiasemainen. Koko kysymyksen hän heitti ilmoille vain provosoidakseen toista kertomaan totuuden.

                                                                                                                                                       

Cyril kääntää sinertävien silmiensä katseen Gailiin ulkoisesti tyynenä. Mies ei halua paljastaa, kuinka paljon häntä ärsyttää itseään vanhemman vampyyrin kysymykset. Cyril ei välitä edes vastata suoraan Gailin kysymyksiin, vaan kohauttaa hartioitaan. "Riittävän lahjakas mies ei tarvitse hyväosaista sukua taakseen ollakseen yksilönä parempi kuin keskiverto kulkija", hän toteaa rauhallisella äänensävyllä ja selkeästi puhuen, kuin kommunikoisi vähäjärkisen kanssa. Mies meni suoraan Gailin provokaatioon ja paljasti enemmän kuin oli mielestään tarpeellista, mitä Cyril ei vielä itse edes tajunnut.

                                                                                                                                  

Cyrilin tuima vastaus riittää kertomaan Gailille jo enemmän kuin tuhat sanaa, ja mies aavistaakin, että Cyrilin tarkoituksena ei ollut paljastaa toiselle ihan niin paljon heti ensitapaamisella. Vaikutti siltä, että toisin kuin Gail, ei Cyril ollut saanut kovin helppoja lähtökohtia omalle elämälleen. Vanhassa elämässään olisi ehkä Gail automaattisesti väheksynyt Cyrilia entistä enemmän sen perusteella, mistä tuo oli kotoisin - matkoillaan hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että se, mistä on kotoisin, ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Ylhälistöläinenkin pystyi olemaan aivoton idiootti ja niinikään kerjäiläinen älykäs ja potentiaalinen ihan mihin tahansa. Gail ei tosin ollut luokitellut Cyrilia jälkimmäisen kaltaiseksi: luontainen ylemmyydentunne toista kohtaan esti sen. Ja tämän lisäksi ei mies pystynyt olemaan takertumatta toisen sanoihin. "Pidät itseäsi siis keskivertoa parempana?"

                                                                                                                                                       

Cyrilin yleinen onni on ollut se, ettei hänen aiempaa asemaansa elämässä ole saanut selville tämän käytöksestä tai pukeutumisesta, Maya on kouluttanut loppujen lopuksi jälkeläisensä hyvin. Mies ei ole aiemmin saanut osakseen yhtä röyhkeitä ja provosoivia kysymyksiä muilta, joten Gail sai Cyrilin rauhallisuuden horjahtamaan. Herkän paikan sörkkiminen ei tee nuorelle vampyyrille hyvää, vain vaivoin mies saa pidettyä itsensä rauhallisena. Maya on aina ennen saanut pidettyä Cyrilin tiukasti lähellään, mutta nyt mies on omillaan. "Ehkä pidänkin. Onko se sinulle ongelma?" Cyril heittää vastakysymyksen ja kohottaa hieman leukaansa. Mies tuntee inhonpoikasta Gailin ylimielisyyttä kohtaan, eikä ole lainkaan varma provoisointiintarttumisen kannattavuudesta. Gail kuitenkin on Mayan ensimmäinen jälkeläinen ja pahasti Cyriliä ylemmässä arvoasemassa.

                                                                                                                                                       

Gail käännähtää kokonaan pois maalauksesta Cyrilia päin, kun miehen vastauksen luonne on aivan erilainen kuin aiemmin. Hän tuntee itsensä tyytyväiseksi, kun nuorempi vampyyri tarttuu syöttiin ja nielaiseepa sen vielä kellukkeineen päivineen - Gail ei voi olla taas kertaalleen väheksymättä Mayan kasvatusmetodeja, sillä toisen asennoitumsiesta päätellen hän ei ole kovin usein päässyt toteuttamaan itseään sanailujen merkeissä. Mayan asemassa olisi Gail ehkä laittanut luomuksensa ajattelemaan enemmän itse, asettanut tuon vaikeisiin, jopa hengenvaarallisiin tilanteisiin ja pakottanut selviämään niistä ihan itse. Eri juttu sitten, olisiko mies saanut sillä osakseen versonsa vihan vai rakkauden: ehkä Mayan rakastettavuus piilikin juuri siinä, että nainen oli hyvin lempeä olento vampyyriksi. "Ylpeys, kuolemansynneistä pahin", hän toteaa hymyn kareillessa huulillaan.

Maya oli todellakin tehnyt virheen pitäessä Cyriliä enemmän lemmikkinä kuin itsenäisenä, kuolettavana olentona, tiedostomattomana vastakohtana Gailin kärkevälle verbaliikalle. Cyril on enemmänkin vastaanottava ja puolustava osapuoli, eikä mies osaa asettaa sanojaan oikein tässäkään tilanteessa. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja hitaasti rentouttaa sormensa katsoessaan Gailia kiinteästi silmiin. Nuorempi vampyyri yrittää korjata kömpelyyttään ja häivyttää kysymyksen välisen hiljaisuuden nopealla, harkitsemattomalla vastauksella. "Mitäpä kuolemansynnit meille merkitsevät?"

                                                                                                                                  

”Ehkä pidän vain ironisena ristiriitaisuutta, joka velloo sisälläsi. Kerjäläinen, jonka suurin synti on ylpeys." Gail arvaa sanojen vaikutuksen olevan paljon suurempi kuin aiempien, sillä aiemmin hän ei näin suorasanaisesti viitannut toisen menneisyyteen tai aikaisempaan asemaan. Joka tapauksessa hän on yhä sitä mieltä, että ihmisten hierarkiat ovat roskaa - Cyrilille aihe näyttää olevan kuitenkinkin niin tärkeä, että Gail ei voi olla provosoimatta häntä.

                                                                                                                                                       

Cyril jähmettyy aloilleen. Gail osui liian lähelle totuutta ja miehen mitta alkaa pikkuhiljaa täyttyä. Hän tekee virheliikkeen ja jättää vastaamatta, kääntäen samalla katseensa terävästi pois. Kovin suuria ihmistuntijan lahjoja ei tarvitse Gaililla olla huomatakseen, että nyt Cyriliä keljuttaa. "..aivan kuin minulla olisi varaa ylpeyteen", kommentti lipsahtaa mieheltä hiljaisena jupinana, jota ei ollut edes tarkoitettu Gailin korville. Nuorempi vampyyri haluaisi vain saada Gailin sulkemaan suunsa, Cyril ei kärsisi kuunnella enää yhtään lisää verbaalista nöyryytystä. Onnekseen mies ei tiedä tämän ikionnellista tulevaisuutta kyseisen aiheen parissa.

                                                                                                                                                       

Gail pitää rauhallisen katseensa Cyrilissa tutkaillen tuon reaktioita, ja huomaakin osuneensa arkaan paikkaan melko voimalla. Cyrilin kärsivällisyys on nimittäin ilmiselvän loppuun kulutettu: mies näyttää ahdistuvan tilanteeseen, jopa haluavan siitä pois. Eipä tilanne ole edes ensimmäinen Gailille, onhan hän ennenkin nöyryyttänyt ihmisiä, jo nuoruuden päiviltään lähtien. Hän vie sormenpäänsä yhteen edessään pohtivasti, kun Cyril mutisee puoliääneen - Gailille vampyyrin aisteillaan luonnollisesti kuulee, mitä Cyril toteaa. "Aivan kuin sillä olisi edes mitään tekemistä sen kanssa, onko varaa vai ei." Gail ei siirrä pistävän tutkailevaa katsettaan pois Cyrilista puhuessaan. Hänelle tuli mieleen kyllä pari paljon pahempaakin vastausta toisen toteamukseen, mutta hän kuitenkin päättää jättää sanallisen kiusaamisen sikseen tältä kertaa.

                                                                                                                                                       

Cyril ei suostu edes katsomaan Gailiin päin tuntiessaan olonsa kammottavaksi. Mies on ehtinyt nolaamaan itsensä ja tekemän suorastaan lähtemättömän ..hurmaavan vaikutuksen Gailiin. Cyril ei ole ikinä pitänyt alemmasta asemastaan, joka näyttää toistuvan tapahtumasta ja ajasta toiseen. Eläessään häntä ei katsottu kahta kertaa ja nyt ikuisesti elävänäkin vanhemmat vampyyrit kyykyttävät miestä. Cyril on liikuttavan kiitollinen Mayan lempeydelle, naisen saadessa miehen henkisen selkärangan jonkin verran suoristumaan. Vanhasta vampyyrista ja tämän opeista ei ole nyt apua, kun Cyril on vajonnut tuoliinsa synkkänä, suorastaan ahdistuneena tilanteesta. Hän ummistaa silmänsä kuullessaan Gailin vastauksen, joka on yllättävän ystävällinen tämän ylilyöntiasemaan nähden. Cyril voi vain toivoa, että Gail jättää riidanhaaston sikseen.

                                                                                                                                                       

Gail lähtee astelemaan hitaasti lähemmäs Cyrilia samalla tutkaillen pöydillä olevia kukka-asetelmia ja dramaattisia, vanhoja kynttelikköjä, ilmiselvästi Mayan valitsemia sellaisia. Hän päätti suoda toiselle vampyyrille hiljaisuuden, jota tuo ilmiselvästi kaipailikin tilanteen käytyä liian jännittyneeksi. Samalla Gail pohtii tilannetta ja toteaa, että ehkä on syytä yrittää käyttäytyä edes vähän siedettävämmin; ei kukaan kestäisi ikuisuutta sellaisen kanssa, jonka kanssa ei pysty edes olemaan samassa huoneessa, ei Gail eikä sen paremmin varmasti Cyrilkaan. "Lähdimme vähän väärällä jalalla liikkeelle", Gail toteaa yllättävän ystävällisesti hiljaisuuden jälkeen. Hän katsoo Cyrilia rauhanomaisesti, vaikka olemuksessaan on vieläkin se sama tietty piirre, minkä saattoi havaita alusta lähtien - kenties jotain, mikä on narsistiselle luonteelle omaleimaista?

                                                                                                                                  

Cyrilin ei tarvitse edes katsoa Gailin suuntaan vaistotessaan tuon lähistyvän. Mies keräilee itsearvostuksensa rippeitä hiljaisuuden aikana ja suoristautuu uudestaan upottavassa nojatuolissa. Cyrilia ei ole vielä saanut kiinni ajatus, että hänen ja Gailin pitää olla vielä pitkän, pitkän aikaa yhdessä. Hänen päässään pyörii vain erinäiset epämiellyttävät tavat saada Gail pois päiväjärjestyksestä, vaikka Cyrililla ei olisikaan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Miehen kulmat kohoavat kuullessaan Gailin sopua hierovat sanat ja kääntää katseensa mieheen, peitellen yllättyneisyyttään. Kalpeille huulille kohoaa aavistuksenomainen hymynpoikanen näyteltynä eleenä ja Cyril nyökkää Gailille. Mies ei halua enää näyttää ainuttakaan todellista tunnetilaa vanhemmalle vampyyrille. "Ehkä meidän täytyy yrittää uudelleen", Cyril toteaa ja ojentaa uudemman kerran kätensä miehelle.

                                                                                                                                                       

Tällä kertaa Gail tarttuu Cyrilin käteen epäröimättä. Se fakta, että Cyril on Gailia sen verran pitempi että eron huomaa, saattaisi jotakuta muuta Gailin tyyppistä persoonaa häiritä suunnattomasti. Tämä vampyyri on kuitenkin sen verran täynnä itseään, että ei hän osaa häiriintyä siitä, että joutuu taivuttamaan päätään hiukan takakenoon ollessaan niin lähellä Cyrilia, että kykenee kättelemään.

"Gail", hän esittäytyy uudelleen puhtaalta pöydältä.

                                                                                                                                                       

Cyrilin seisoessa ensimmäistä kertaa kasvot vastakkain Gailin kanssa mies panee sisällään omahyväisenä kaksikon pituuseron. Hän kättelee Gailia rennon varmasti. "Miellyttävää tavata. Cyril", mies toteaa virnistäen ja päästää sitten irti. Cyril ei edes ymmärrä käyttäytyvänsä puuskassa heiluvan tuuliviirin tavoin, jonka voi pistää miehen epäelämän nuoruuden piikkiin. Hän on vain tällä hetkellä tyytyväinen syntyneeseen mitä ilmeisimpään vain välirauhaan ja niin on Mayakin, joka sopivasti astelee kaikessa rauhassa takaisin huoneeseen.