Eihän sitä kuitenkaan kestänyt.
Hänen tarinansa noudatti samaa linjaa kuin muidenkin. Ross oli jo nuorena viinaanmenevä, vaikka se ei ollutkaan ongelma. Hän oli tyytyväinen puusepän ammattiinsa, kunhan hän sai olla rauhassa. Useimmiten hän ei saanut. Hänen ahdistuksensa muista ihmisistä oli viinalla tapettavaa lajia, hän huomasi. Silloin se muuttui ongelmaksi. Muut eivät sitä pitäneet vuosiin ongelmana, hänen saadessa työnsä tehtyä. Milloin mitenkin, mutta silti.
Kuin jonkin jumaluuden suotuisalla avulla Ross tutustui erääseen vihreäsilmäiseen, suippokorvaiseen naiseen, johon hän rakastui ja sai vastarakkautta. He solmivat liiton ja heitä siunattiin pienellä pojalla, jolla oli äitinsä teräväkärkiset korvat. Nainen luuli joitain vuosia voivansa muuttaa miehen, mutta tarina päättyi, kuten tarinat päättyvät. Lupauksista, pyynnöistä ja aneluista huolimatta miehellä ei vain kertakaikkiaan pysynyt korkki kiinni. Nainen sai syvästi tarpeekseen, ja itsekkyytensä ja katkeruutensa puuskassa hän hylkäsi kaksivuotiaan lapsensa isänsä hoiviin, jolle ei koskaan voinut maailman paras isä -palkintoa kantaa.
Nyt pikkupoika oli viiden. Hän ja isänsä asuivat siellä täällä, mutta eivät koskaan ihmisten ilmoilla. Ikävä kyllä Cillian alkoi olla jo siinä iässä, että hän alkoi kyseenalaistamaan heidän erakon elämänsä, vaikkakaan ei koskaan isäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti