Meri

Laiva keinui alati voimistuvien aaltojen armoilla edeten silkinpehmeän pimeyden syleilyssä. Varautuneet käskyt kaikuivat ilmassa, kun perämies ohjasti merimiehiä tulevaa myrskyä varten. Jo kuukausia kestänyt matka verotti miesten henkistä ja fyysistä jaksamista, mikä oli aiheuttanut viimeisten viikkojen aikana vastalauseita ja eripuraa. Rajallisten ruokavarastojen aiheuttama nälkä toimi kenties pahimpana lietsojana sen lisäksi, että laivan niin kutsuttu kapteeni ei ollut kokenut tarpeelliseksi ottaa alamaisiinsa minkäänlaista kontaktia koko matkan aikana. Ilmassa leijui kapinan elkeet, ja joukkoja epätoivoisesti kasassa pitävä perämies saattoi vain rukoilla ylempiä voimia henkensä puolesta: kun myrsky lakkaisi, laivan johtajat tultaisiin varmasti vaihtamaan, hän itse heidän joukossaan.

Myrsky kesti jopa kolme päivää armoa antamatta. Kun viimeinkin meri osoitti tyyntymisen merkkejä, väsyneet miehet lysähtelivät kannelle ansaitulle levolleen. Elämä merellä oli alituista taistelemista ja hengissä selviämistä, ja kun mieltä kalvoi epätieto siitä, milloin matka päättyisi, henkiset voimavarat eivät riittäneet.

Sinä iltana alkoi tappelu kannen alla, kun ilmeni, että viimeisimmässä myrskyssä kaksi kolmannesta ruokavaroista oli tuhoutunut, kun vesi oli tulvehtinut sisään laivan kylkeen syntyneestä reiästä. Paikkaustöistä huolimatta suolainen merivesi oli pilannut ruokaa, eikä syömäkelpoisena säilyneet varannot riittäisi mitenkään koko miehistön ylläpitämiseen edes viikon ajaksi.

Vähitellen tappelu siirtyi kannen alta kannelle. Joukon suurin ja pahamaineisin merimies oli päättänyt, että joku sai maksaa tästä, ja se joku saisi olla heidän kapteeninsa. Melkein kaksimetrinen arpinen kokenut merenkävijä tömisteli kapteenin salongin ovelle ja alkoi jyskyttää sen puista pintaa jykevillä nyrkeillään.

"Tule ulos kolostasi, pelkuri! Oletko muka liian hyvä näyttämään kasvojasi miehillesi, häh? Luuletko olevasi parempi kuin me? Tule ulos tai me tulemme sisään!" Merimiesjoukon kannustavat huudot raikuivat taustalla: vaikutti siltä, että (perämiestä lukuunottamatta) koko joukko oli yhtä mieltä siitä, että kapteeni nyt ainakin oli täysi mulkku.

Raivokas ryskytys tuotti ilmeisesti tulosta, sillä hyvin pian puinen ovi aukaistiin.

---

Kostean laivan narina ulottui pimeään salonkiin saakka, kun aallot ja voimakas puhuri natisuttivat liitoksia sijoissaan edes takaisin. Normaalissa kapteenin salongissa saattaisi maallikko olettaa näkevänsä yleviä huonekaluja, ruokapöydän katettuna täyteen herkullista illallista ja lämpimän, välkehtivän kynttilöiden valon: tämä tapaus oli ehkäpä siinä mielessä erikoinen, että tavallinen ihminen ei nähnyt saatikka illallista, eikä edes nenäänsä pidemmälle. Ja vaikka olisi nähnytkin, mitään hyväntuoksuista illallista ei ollut katettu, huonekalut astioista yleviin tuoleihin lojuivat pölyisinä ja käyttämättöminä. Suuret ikkunat oli peitetty paksuilla, mustilla samettiverhoilla huolellisesti siten, että ainuttakaan rakoa ei ollut jäänyt paikkaamatta. Päiväsaikaankin salonki olisi pimeä kuin hiilivarasto.

Laivan parhaimman huoneen perällä oli kuitenkin yksi nurkkaus, josta aina silloin tällöin saattoi kuulla papereiden rapinaa ja muistiinpanovälineden kolinaa. Leveän tammipuisen työpöydän edessä oli suuri nojatuoli, joka näytti tosin kovasti siltä, ettei ollut tarkoitetussaan paikassa. Ilmeisesti joku oli katsonut tarpeelliseksi raahata huonekalu salongin poikki työpöydän eteen ja paiskata puinen, luultavasti alun perin työskentelutuolin virkaa toimittanut, tuoli pölyyntymään kauimpaiseen nurkkaan.

Riittävästi korkeaselkäistä nojatuolia lähestyessään saattaisi olettaa kuulevansa rauhallisen, syvän hengityksen, tai edes muita tyypillisiä elämisen ääniä. Mitään osoitusta elämästä ei kuitenkaan ilmennyt - olisi varmaankin turvallista olettaa olevansa salongissa näin ollen yksin. Niin perämieskin itseasiassa oli olettanut, kun oli ensimmäisen kerran astunut hiljaisuutta ja pimeyttä täynnä olevaan kapteenin salonkiin.

---

"Laske se takaisin paikoilleen."

"Mi--- mitä?" Noin kaksissakymmenissä oleva miehenalku puuskahti häkeltyneenä, kun oli kuullut tumman ja rauhallisen, mutta vaikutusvaltaisen käskevän äänen tyhjäksi olettaneestaan nojatuolista.

Hänet oli juuri nimitetty ensimmäistä kertaa perämieheksi pidemmälle laivamatkalle. Nuorukainen, myös Clooneyksi kutsuttu, oli kovin innoissaan pestistään: viimeinkin hänelle oli uskouduttu näin luotettavassa tehtävässä kaiken sen opiskelemisen niin koulun penkillä taloustiedettä ja kaupankäyntiä opetellen, kuin isänsä, vanhan merikonkarin, varmassa käytännön koulussa. Hän oli lähettänyt hakemuksia ympäriinsä toivoen, että joku kiinnostuisi hänen avuistaan. Ihme oli tapahtunut, kun yhteen hakemuksista olikin vastattu myöntävästi.

Clooney oli päättänyt suorittaa pienen esitutkimuksen tulevassa väliaikaisessa kodissaan. Ensimmäiseksi kohteeksi oli muodostunut salonki, joka näytti sopivan autiolta tarkastelemiselle. Liika aavemaisuus oli kuitenkin ollut omiaan hätistämään hiukan taikauskoisen nuorukaisen tiehensä - yksi kullattu kynttilänjalka käsipuolessaan, tosin.

"Laske se kynttilänjalka takaisin paikoilleen, sanoin."

Puhujan äänessä ja murteessa oli jotain todella vanhahtavaa: sellaista, mitä saattoi joskus lukea hyvin vanhoista, jopa vuosituhansia vanhoista kirjoituksista. Clooney oli jähmettynyt paikoilleen, eikä tehnyt elettääkään laskeakseen arvoesineen takaisin lipaston päälle (eikä tosin sen paremmin poistuakseenkaan).

Hiljainen kahahdus kuului muuten äänettömässä tilassa, kun jokin liikkui pimeydessä. Vähitellen ihmissiluetti alkoi hahmottua Clooneyn näkökentässä, kun puhuja lähestyi häntä hitain askelin.

Ensimmäinen yksityiskohta, jonka nuorukainen pystyi erottamaan, oli kirkkaanpunaiset hiukset. Kyseessä ei ollut oikeastaan perinteinen punapää, jollaisia matkaaja saattoi tavata mantereen läntisistä osista: tällä miehellä oli suorastaan verenpunaiset hiukset, jotka hehkuivat synkkyydessä kuin majakka. Kirkkaat hiukset loivat valtavan kontrastin miehen kalmankalpealle iholle, aivan kuin tuo olisi ollut pahasti sairas tummine silmänalusineen ja riutuneine kasvonpiirteineen. Jotain tiettyä erikoista arvovaltaa miehen olemuksessa kuitenkin oli, vaikka ulkomuoto olikin kuin tuoreesta haudasta revitty: Clooney toimi hyvin haparoivasti, mutta nopeasti, kun laski kynttilänjalan takaisin paikoilleen.

"Loistavaa. Voittekin nyt painua ulos salongistani, jos herralle sopii", mies sanoi pistävästi iljettävä pilkahdus vihreissä silmissään.

"A- ai- aijaa, pahoittelen, kapteeni, pahoitteluni", Clooney mutisi peruuttaen ripeästi ulos ovesta ja paiskaten sen kiinni perässään.

Vielä tuntikin kohtaamisen jälkeen Clooney pelkäsi, että kuolisi kohta rytmihäiriöön.

---

Voimistuvassa myrskyssä keinuminen oli jollain tapaa hyvin rauhoittavan tuntuista. Synkässä tilassa tuntui siltä, kuin keinuisi astraalitodellisuudessa, täysin irrallaan omasta ulottuvuudestaan.

Gail istui nojatuolissaan meditoiden kuin valaistumista tavoittelevat munkit, risti-istunnassa ja täysin liikkumattomana. Hän ei ollut liikkunut paikoiltaan kuukausiin: viimeisin kerta, kun hän oli noussut nojatuolistaan, oli ollut silloin, kun hänen oli täytynyt häätää näpistelevä perämies salongistaan. Sittemmin hänen ei ollut tarvinnut ottaa minkäänlaista kontaktia laivansa miehistöön. Asetelma olikin äärimmäisen tarpeellinen, sillä hän tarvitsi kaiken energiansa hitaaseen regeneroitumisprosessiinsa. Vuosikymmeniä rikkinäisenä ollut ruumis otti paljon aikaa palautumiseen.

Juuri nyt Gail tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin vuosiin. Matkalle mukaan säilötty vahva suurihmisveri oli tosiaankin juuri niin laadukasta, kuin hänelle oli alun perin väitetty (erikoista sinänsä, että tavalliselta pimeältä kaupalta löytyy vielä rehtejä kauppiaita), ja sen vaikutus nopeutti regeneraation lähes kolminkertaisesti. Jos tahti pysyisi samana, hän tulisi olemaan vanhassa kuosissa alle kahdessa kuukaudessa.