Hänen silmänsä olivat kuin jääriitteen peittämät. Vielä muutamia vuosia sitten Majdan pupillit olivat loputtoman mustat kuin muillakin, mutta pikkuhiljaa harmaus alkoi vallata alaa. Kellanvihreä iiris pysyi samana, mutta jääriite sai ympäröivän värinkin näyttämään sameammalta hänen silmissään.
Enää Majda ei nähnyt kuin loputonta sumua, mutta susi hänen sisällään korvasi puuttuvan aistin. Hän väitti, ettei hän ollut katkera näkönsä menettämisestä. Hän ei tunnustanut edes itselleen vihansa kaikista ilmeisintä syytä. Olisi ollut lapsellista polkea jalkaa asiasta, jolle hän ei voinut mitään. Asioista tuli päästä ylitse vaikka hammasta purren, jos ei muuta. Ylpeys kulki suvussa, taakkansa kullakin. Yhden aistin rampautuminen ei ollut syy eikä mikään palata takaisin laumaan häntä koipien välissä, hän ei kertakaikkiaan ollut paikoilleen asettuva persoona. Hän ei arvostanut laumansa kyläasumista, vaikka he asuivatkin vain keskenään. Eikä mikään enää edes ollut samoin kuin silloin, kun hänen isoisänsä johti laumaa. Mikään ei ollut muuttunut, mutta Majdalle oli ollut kova kolaus joutua näkemään pennusta asti kunnioittamansa ja ihailemansa ihmisen häviävän päällikön paikan. Eikä Undrakaan ollut jäänyt. Vanha susi oli kadonnut, ei halunnut nähdä sukupolvenvaihdosta. Majda oli kyllä löytänyt hänet, silloin kun hän vielä näki, mutta siitäkin oli jo vuosia.
Mansikkablondit hiukset levällään sammalella selällään lojuva naarassusi kuunteli puiden huminaa. Hän ei ollut viikkoihin poistunut erämaasta, eikä hän halunnutkaan. Mitä vanhemmaksi Majda tuli, sitä enemmän hän alkoi muistuttaa isoisäänsä. Siinä missä pikkusiskonsa Malla oli kuin isänsä tavoin rennompi ja vilkkaampi, Majda oli pidättyväinen ja suorastaan juro. Molemmat sisarukset olivat aina palvoneet isoisäänsä, mutta koska kahdesta jurosta ei saa irti tarpeeksi, Malla oli vienyt lellilapsenlapsen paikan väistämättä.
Turhautuneena ajatustensa kierrosta naaras kohotti hoikat kätensä kasvoilleen hetkeksi ja puuskahti. Majda ei kyennyt ymmärtämään, miten kukaan kesti seuraa hetkeäkään pidempiä aikoja. Hän ei nauttinut kaltaistensa seurasta, eikä kyllä muidenkaan. Sosiaaliset normit olivat hirvittävän raskaita sisäistää ja ylläpitää. Sellaista ymmärtämätön susi hänessä oli aina ollut etusijalla, minkä hänen isoisänsä oli ymmärtänyt ja tukenut. Hänen vanhempansa eivät.
Majda oli onnellinen siitä, että erämaa ei käskenyt eikä vaatinut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti