Isä ja poika istuivat laiskana virtaavan joen ylittävällä sillalla, molemmilla onget käsissään. Pikkupoika heilutteli hyväntuulisesti jalkojaan ilmassa ja selitti niitä näitä, mitä mieleen nyt tulikaan. Cillian oli aina yhtä innostunut kalastamisesta, vaikka hän ei malttanutkaan olla hiljaa kovin kauaa. Hänen isäänsä hymyilytti lapsen into, eikä Ross antanut sisäelimiä mutkalle kiertävän krapulan häiritä rauhallista aamupäivää. Aurinko lämmitti kaksikon selkää miellyttävästi, eikä ulkona enää ollut tarpeen käyttää takkia.
"Kuule, isä. Miksei me ikinä tavata muita ihmisiä?" Cillian lopetti höpöttämisensä ja käänsi kasvonsa kysyvänä isäänsä. Miehen kasvoilta katosi hymy hetkeksi ja hartiat valahtivat avuttomasti alaspäin. Pian hymy hiipi takaisin, epävarmempana, mutta hymynä yhtä kaikki. Ross katsoi suippokorvaista poikaansa ja kohotti vapisevan kätensä pörröttämään tämän hiuksia.
"Enkö minä riitä sinulle?" Ross heitti ajattelematta vastakysymyksen ja sai vastaukseksi kiivaan päänpudistelun, ettei isä vain luulisi väärin.
"Tietenkin sie riität, isi. Mie vain ajattelin.. Olisi kiva joskus tutustua muihinkin ihmisiin." Lapsen äänessä kuulsi samaan aikaan häpeä ääneenlausutuista ajatuksistaan ja toivo siitä, että asia muuttuisi. Ross tuntui sydämensä murtuvan Cillianin katseen alla.
"Ehkä meidän sitten pitää välillä olla useammin ihmisten ilmoilla", rähjäinen mies totesi sovittelevalla äänensävyllä. Mutta jos se Rossista riippui, hän ei menisi vapaaehtoisesti yhteenkään kylään. Hän ei halunnut nähdä enää yksiäkään sääliviä ja inhoavia katseita. Hän ei halunut, että kukaan edes ajattelisi yrittävänsä viedä poikaansa häneltä.
Cillian oli tyytyväinen isänsä vastaukseen ja itsekseen hymyillen hän haaveili uusista hienoista tuttavuuksista, joiden kanssa hän voisi jakaa kaikki hassut jutut, joita isä ei aina jaksanut kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti