Gail katsoi pikkusisartaan virnistäen
pienesti. Ei vielä kymmentäkään täyttänyt tyttölapsi oli
tuonut kuolleen pikkulinnun itku silmässä veljensä luo ilmeisesti
toivoen, että tuolla olisi olemassa jonkinlainen ratkaisu tähän
toivottomaan tilanteeseen. Joskus varmaankin lapsen silmissä
viidentoista vuoden mittainen ikäero vaikutti jo niin valtavalta,
että esikoisella kerta kaikkiaan vain täytyi olla vastaus kaikkeen.
Poikkeuksellisen myötätuntoisesti Gail kuitenkin vain vei kätensä
tytön takaraivolle ja silitti tuon hehkuvan punaisia, karheita
hiuksia, juuri samanlaisia kuin hänellä itselläänkin.
”Olen pahoillani, Gaia”, hän sanoi
myötätuntoisesti. ”Lintu on jo lentänyt tiehensä. Mikään mikä
on kerran kuollut ei voi enää elää uudestaan.”
Kivikkoinen ylösviettävä rinne, joka
pitkin kulkemalla pääsi paikallisen korkeimman vuoren huipulle, oli
liikaa kahdentoistakesäiselle pikkutytölle, kun tuo ratsain oman
hevosensa kanssa yritti pysyä isoveljensä perässä. Tapansa mukaan
seikkailunhaluinen ja tiedonkipeä Gail ei ollut vaivautunut
varmistamaan, että Gaia pysyisi perässä, vaan oli jo hetki sitten
kadonnut viimeisimmän mutkan taakse raudikkonsa kanssa. Tytön
lehmänkirjava ratsu horjahti epätasaisella tiellä mikä sai
taitamattoman ratsastajan putoamaan ranne edellä kivikovaan maahan.
Hevonen laukkasi vauhkona tiehensä jättäen henkeään haukkovan
omistajansa oman onnensa nojaan.
Aluksi Gaia oli vakuuttunut siitä,
että Gail saapuisi pian hänen avukseen. Kun minuutit muuttuivat
tunneiksi ja ilta alkoi hämärtyä, hiipi epätoivo tytön mieleen –
miten oli mahdollista, että veli oli voinut unohtaa hänet näin
pahasti? Kipeä ranne tietenkin hidasti etenemistä, mutta voimakas
taistelutahto sekä korkea selviytymisvietti antoivat tytölle
voimia, joita hän ei edes tiennyt itsellään olevan.
Ei mennyt pitkään kun aurinko oli
vetäytynyt mailleen täysin ja kivikkoinen polku vuoren reunassa oli
muuttunut hengenvaaralliseksi. Yksi harha-askel riittäisi siihen,
että kulkija kompastuisi, kaatuisi ja putoaisi alas suorastaan
kuolettavista korkeuksista. Kyyneleet olivat sumentaneet Gaian
näkökentän, kun hän yritti selvittää tietään eteenpäin
vaikeakulkuisella reitillään varmana siitä, että matka koituisi
vielä hänen kohtalokseen. Vähitellen alkoi kuitenkin etäältä
kuulua kavioiden kopsetta, kunnes mutkan takaa tuli esiin ratsailla
oleva Gail mukanaan Gaian karkuun lähtenyt hevonen sekä kädessään
soihtu.
”Gaia! Olen etsinyt sinua
tuntikausia! Mitä ihmettä tapahtui? Oletko kunnossa?” Gailin
äänessä oli selvää hätäännystä mutta myös helpotusta siitä,
että hän oli viimein löytänyt sisarensa lähes täysissä ruumiin
voimissa. Gaia ei pystynyt vastaamaan mitään, kun hän purskahti
helpotuksesta itkuun. Kuin hälytyksestä Gail nousi ratsailta ja
kiiruhti halaamaan siskoaan. ”Olen pahoillani. Olen oikeasti
todella pahoillani. Lupaan etten enää koskaan jätä sinua jälkeen.
Et usko kuinka huolissani olin.” Hän irrotti otteensa siskostaan
ja suuteli häntä otsaan. ”Olet minulle rakas.”
”Niin sinäkin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti