"Lapsi pohtii useiden ilmiöiden syytä, myös hyvin syvällisiä aiheita, ja hakee niihin vastauksia vanhemmilta."

Isä ja poika istuivat laiskana virtaavan joen ylittävällä sillalla, molemmilla onget käsissään. Pikkupoika heilutteli hyväntuulisesti jalkojaan ilmassa ja selitti niitä näitä, mitä mieleen nyt tulikaan. Cillian oli aina yhtä innostunut kalastamisesta, vaikka hän ei malttanutkaan olla hiljaa kovin kauaa. Hänen isäänsä hymyilytti lapsen into, eikä Ross antanut sisäelimiä mutkalle kiertävän krapulan häiritä rauhallista aamupäivää. Aurinko lämmitti kaksikon selkää miellyttävästi, eikä ulkona enää ollut tarpeen käyttää takkia.

"Kuule, isä. Miksei me ikinä tavata muita ihmisiä?" Cillian lopetti höpöttämisensä ja käänsi kasvonsa kysyvänä isäänsä. Miehen kasvoilta katosi hymy hetkeksi ja hartiat valahtivat avuttomasti alaspäin. Pian hymy hiipi takaisin, epävarmempana, mutta hymynä yhtä kaikki. Ross katsoi suippokorvaista poikaansa ja kohotti vapisevan kätensä pörröttämään tämän hiuksia.

"Enkö minä riitä sinulle?" Ross heitti ajattelematta vastakysymyksen ja sai vastaukseksi kiivaan päänpudistelun, ettei isä vain luulisi väärin.

"Tietenkin sie riität, isi. Mie vain ajattelin.. Olisi kiva joskus tutustua muihinkin ihmisiin." Lapsen äänessä kuulsi samaan aikaan häpeä ääneenlausutuista ajatuksistaan ja toivo siitä, että asia muuttuisi. Ross tuntui sydämensä murtuvan Cillianin katseen alla.

"Ehkä meidän sitten pitää välillä olla useammin ihmisten ilmoilla", rähjäinen mies totesi sovittelevalla äänensävyllä. Mutta jos se Rossista riippui, hän ei menisi vapaaehtoisesti yhteenkään kylään. Hän ei halunnut nähdä enää yksiäkään sääliviä ja inhoavia katseita. Hän ei halunut, että kukaan edes ajattelisi yrittävänsä viedä poikaansa häneltä.

Cillian oli tyytyväinen isänsä vastaukseen ja itsekseen hymyillen hän haaveili uusista hienoista tuttavuuksista, joiden kanssa hän voisi jakaa kaikki hassut jutut, joita isä ei aina jaksanut kuunnella.

rakkaudesta

Puolenpäivän kirkas aurinko tunkeutui väkisin sisään mökin ikkunoista. Laiha pikkupoika seisoi lattialla lojuvan patjan ääressä ja katseli totisena kovaäänisesti kuorsaavaa isäänsä. Kovin kauaa lapsi ei voinut olla hiljaa, polvi muistutti olemassaolostaan kirveltämällä kurjasti. Ensimmäinen kaino pyyntö - "Hei isä" - saada huomiota sai kuorsauksen loppumaan ja seuraava miehen avaamaan viimein silmänsä.

"Mitä nyt, Cillian?" hänen isänsä kysyi ähistessään itsensä puoliksi istuvaan asentoon, ja katui välittömästi kasvoillaan mikroilmeenä näkynyttä ärtymystä, jonka humalan poisnukkumisen keskeyttäminen oli aiheuttanut.

"Minun jalkaani sattuu", pikkupoika vastasi ja osoitti revennyttä housunpolveaan.

Mies nousi kunnolla istumaan patjanreunalle ja istutti poikansa lempeästi vierelleen. Hän kiskoi löysän housunlahkeen ylemmäs ja tarkasti haavan.

"Se on vain soraihottumaa, anna kun minä puhdistan sen", hän totesi lohduttavasti ja kurkotti patjan vierestä vajaan, etiketittömän pullon käsiinsä.

Itseään rauhoitellakseen lapsi nyki suipoksi kaartuvaa korvankärkeään etusormen ja peukalon välissä ja antoi isänsä puhdistaa haavan sillä pahanhajuisella, läpinäkyvällä nesteellä, jota isä myös joi. Pikkupoika vingahti kivusta, kun puhdistaminen sai haavan kirvelemään lisää. Anteeksipyytävä ilme kävi miehen parrakkailla kasvoilla, eikä hän pystynyt katsomaan poikaansa päin. Hän pyyhki kudosnesteen, viinan ja veren suhteellisen puhtaaseen kohtaan paidanhelmaansa ja veti pojan lahkeen alas.

"Kiitos, isi", Cillian totesi ja hymyillen jäi nojaamaan vanhalta viinalta haisevan isänsä olkavartta vasten. Lasten luottamus vanhempiinsa oli pohjaton. Ei kai nyt hänen isänsä voisi olla ikinä väärässä.