erakko kuin erakko

Hänen silmänsä olivat kuin jääriitteen peittämät. Vielä muutamia vuosia sitten Majdan pupillit olivat loputtoman mustat kuin muillakin, mutta pikkuhiljaa harmaus alkoi vallata alaa. Kellanvihreä iiris pysyi samana, mutta jääriite sai ympäröivän värinkin näyttämään sameammalta hänen silmissään.

Enää Majda ei nähnyt kuin loputonta sumua, mutta susi hänen sisällään korvasi puuttuvan aistin. Hän väitti, ettei hän ollut katkera näkönsä menettämisestä. Hän ei tunnustanut edes itselleen vihansa kaikista ilmeisintä syytä. Olisi ollut lapsellista polkea jalkaa asiasta, jolle hän ei voinut mitään. Asioista tuli päästä ylitse vaikka hammasta purren, jos ei muuta. Ylpeys kulki suvussa, taakkansa kullakin. Yhden aistin rampautuminen ei ollut syy eikä mikään palata takaisin laumaan häntä koipien välissä, hän ei kertakaikkiaan ollut paikoilleen asettuva persoona. Hän ei arvostanut laumansa kyläasumista, vaikka he asuivatkin vain keskenään. Eikä mikään enää edes ollut samoin kuin silloin, kun hänen isoisänsä johti laumaa. Mikään ei ollut muuttunut, mutta Majdalle oli ollut kova kolaus joutua näkemään pennusta asti kunnioittamansa ja ihailemansa ihmisen häviävän päällikön paikan. Eikä Undrakaan ollut jäänyt. Vanha susi oli kadonnut, ei halunnut nähdä sukupolvenvaihdosta. Majda oli kyllä löytänyt hänet, silloin kun hän vielä näki, mutta siitäkin oli jo vuosia.

Mansikkablondit hiukset levällään sammalella selällään lojuva naarassusi kuunteli puiden huminaa. Hän ei ollut viikkoihin poistunut erämaasta, eikä hän halunnutkaan. Mitä vanhemmaksi Majda tuli, sitä enemmän hän alkoi muistuttaa isoisäänsä. Siinä missä pikkusiskonsa Malla oli kuin isänsä tavoin rennompi ja vilkkaampi, Majda oli pidättyväinen ja suorastaan juro. Molemmat sisarukset olivat aina palvoneet isoisäänsä, mutta koska kahdesta jurosta ei saa irti tarpeeksi, Malla oli vienyt lellilapsenlapsen paikan väistämättä.

Turhautuneena ajatustensa kierrosta naaras kohotti hoikat kätensä kasvoilleen hetkeksi ja puuskahti. Majda ei kyennyt ymmärtämään, miten kukaan kesti seuraa hetkeäkään pidempiä aikoja. Hän ei nauttinut kaltaistensa seurasta, eikä kyllä muidenkaan. Sosiaaliset normit olivat hirvittävän raskaita sisäistää ja ylläpitää. Sellaista ymmärtämätön susi hänessä oli aina ollut etusijalla, minkä hänen isoisänsä oli ymmärtänyt ja tukenut. Hänen vanhempansa eivät.

Majda oli onnellinen siitä, että erämaa ei käskenyt eikä vaatinut mitään.

"haha"

"totutusta poiketen, en ole jurrissa/lopetin kun kuulin, että olet raskaana"

Eihän sitä kuitenkaan kestänyt.

Hänen tarinansa noudatti samaa linjaa kuin muidenkin. Ross oli jo nuorena viinaanmenevä, vaikka se ei ollutkaan ongelma. Hän oli tyytyväinen puusepän ammattiinsa, kunhan hän sai olla rauhassa. Useimmiten hän ei saanut. Hänen ahdistuksensa muista ihmisistä oli viinalla tapettavaa lajia, hän huomasi. Silloin se muuttui ongelmaksi. Muut eivät sitä pitäneet vuosiin ongelmana, hänen saadessa työnsä tehtyä. Milloin mitenkin, mutta silti.

Kuin jonkin jumaluuden suotuisalla avulla Ross tutustui erääseen vihreäsilmäiseen, suippokorvaiseen naiseen, johon hän rakastui ja sai vastarakkautta. He solmivat liiton ja heitä siunattiin pienellä pojalla, jolla oli äitinsä teräväkärkiset korvat. Nainen luuli joitain vuosia voivansa muuttaa miehen, mutta tarina päättyi, kuten tarinat päättyvät. Lupauksista, pyynnöistä ja aneluista huolimatta miehellä ei vain kertakaikkiaan pysynyt korkki kiinni. Nainen sai syvästi tarpeekseen, ja itsekkyytensä ja katkeruutensa puuskassa hän hylkäsi kaksivuotiaan lapsensa isänsä hoiviin, jolle ei koskaan voinut maailman paras isä -palkintoa kantaa.

Nyt pikkupoika oli viiden. Hän ja isänsä asuivat siellä täällä, mutta eivät koskaan ihmisten ilmoilla. Ikävä kyllä Cillian alkoi olla jo siinä iässä, että hän alkoi kyseenalaistamaan heidän erakon elämänsä, vaikkakaan ei koskaan isäänsä.

"Lapsi pohtii useiden ilmiöiden syytä, myös hyvin syvällisiä aiheita, ja hakee niihin vastauksia vanhemmilta."

Isä ja poika istuivat laiskana virtaavan joen ylittävällä sillalla, molemmilla onget käsissään. Pikkupoika heilutteli hyväntuulisesti jalkojaan ilmassa ja selitti niitä näitä, mitä mieleen nyt tulikaan. Cillian oli aina yhtä innostunut kalastamisesta, vaikka hän ei malttanutkaan olla hiljaa kovin kauaa. Hänen isäänsä hymyilytti lapsen into, eikä Ross antanut sisäelimiä mutkalle kiertävän krapulan häiritä rauhallista aamupäivää. Aurinko lämmitti kaksikon selkää miellyttävästi, eikä ulkona enää ollut tarpeen käyttää takkia.

"Kuule, isä. Miksei me ikinä tavata muita ihmisiä?" Cillian lopetti höpöttämisensä ja käänsi kasvonsa kysyvänä isäänsä. Miehen kasvoilta katosi hymy hetkeksi ja hartiat valahtivat avuttomasti alaspäin. Pian hymy hiipi takaisin, epävarmempana, mutta hymynä yhtä kaikki. Ross katsoi suippokorvaista poikaansa ja kohotti vapisevan kätensä pörröttämään tämän hiuksia.

"Enkö minä riitä sinulle?" Ross heitti ajattelematta vastakysymyksen ja sai vastaukseksi kiivaan päänpudistelun, ettei isä vain luulisi väärin.

"Tietenkin sie riität, isi. Mie vain ajattelin.. Olisi kiva joskus tutustua muihinkin ihmisiin." Lapsen äänessä kuulsi samaan aikaan häpeä ääneenlausutuista ajatuksistaan ja toivo siitä, että asia muuttuisi. Ross tuntui sydämensä murtuvan Cillianin katseen alla.

"Ehkä meidän sitten pitää välillä olla useammin ihmisten ilmoilla", rähjäinen mies totesi sovittelevalla äänensävyllä. Mutta jos se Rossista riippui, hän ei menisi vapaaehtoisesti yhteenkään kylään. Hän ei halunnut nähdä enää yksiäkään sääliviä ja inhoavia katseita. Hän ei halunut, että kukaan edes ajattelisi yrittävänsä viedä poikaansa häneltä.

Cillian oli tyytyväinen isänsä vastaukseen ja itsekseen hymyillen hän haaveili uusista hienoista tuttavuuksista, joiden kanssa hän voisi jakaa kaikki hassut jutut, joita isä ei aina jaksanut kuunnella.

rakkaudesta

Puolenpäivän kirkas aurinko tunkeutui väkisin sisään mökin ikkunoista. Laiha pikkupoika seisoi lattialla lojuvan patjan ääressä ja katseli totisena kovaäänisesti kuorsaavaa isäänsä. Kovin kauaa lapsi ei voinut olla hiljaa, polvi muistutti olemassaolostaan kirveltämällä kurjasti. Ensimmäinen kaino pyyntö - "Hei isä" - saada huomiota sai kuorsauksen loppumaan ja seuraava miehen avaamaan viimein silmänsä.

"Mitä nyt, Cillian?" hänen isänsä kysyi ähistessään itsensä puoliksi istuvaan asentoon, ja katui välittömästi kasvoillaan mikroilmeenä näkynyttä ärtymystä, jonka humalan poisnukkumisen keskeyttäminen oli aiheuttanut.

"Minun jalkaani sattuu", pikkupoika vastasi ja osoitti revennyttä housunpolveaan.

Mies nousi kunnolla istumaan patjanreunalle ja istutti poikansa lempeästi vierelleen. Hän kiskoi löysän housunlahkeen ylemmäs ja tarkasti haavan.

"Se on vain soraihottumaa, anna kun minä puhdistan sen", hän totesi lohduttavasti ja kurkotti patjan vierestä vajaan, etiketittömän pullon käsiinsä.

Itseään rauhoitellakseen lapsi nyki suipoksi kaartuvaa korvankärkeään etusormen ja peukalon välissä ja antoi isänsä puhdistaa haavan sillä pahanhajuisella, läpinäkyvällä nesteellä, jota isä myös joi. Pikkupoika vingahti kivusta, kun puhdistaminen sai haavan kirvelemään lisää. Anteeksipyytävä ilme kävi miehen parrakkailla kasvoilla, eikä hän pystynyt katsomaan poikaansa päin. Hän pyyhki kudosnesteen, viinan ja veren suhteellisen puhtaaseen kohtaan paidanhelmaansa ja veti pojan lahkeen alas.

"Kiitos, isi", Cillian totesi ja hymyillen jäi nojaamaan vanhalta viinalta haisevan isänsä olkavartta vasten. Lasten luottamus vanhempiinsa oli pohjaton. Ei kai nyt hänen isänsä voisi olla ikinä väärässä.

Meri

Laiva keinui alati voimistuvien aaltojen armoilla edeten silkinpehmeän pimeyden syleilyssä. Varautuneet käskyt kaikuivat ilmassa, kun perämies ohjasti merimiehiä tulevaa myrskyä varten. Jo kuukausia kestänyt matka verotti miesten henkistä ja fyysistä jaksamista, mikä oli aiheuttanut viimeisten viikkojen aikana vastalauseita ja eripuraa. Rajallisten ruokavarastojen aiheuttama nälkä toimi kenties pahimpana lietsojana sen lisäksi, että laivan niin kutsuttu kapteeni ei ollut kokenut tarpeelliseksi ottaa alamaisiinsa minkäänlaista kontaktia koko matkan aikana. Ilmassa leijui kapinan elkeet, ja joukkoja epätoivoisesti kasassa pitävä perämies saattoi vain rukoilla ylempiä voimia henkensä puolesta: kun myrsky lakkaisi, laivan johtajat tultaisiin varmasti vaihtamaan, hän itse heidän joukossaan.

Myrsky kesti jopa kolme päivää armoa antamatta. Kun viimeinkin meri osoitti tyyntymisen merkkejä, väsyneet miehet lysähtelivät kannelle ansaitulle levolleen. Elämä merellä oli alituista taistelemista ja hengissä selviämistä, ja kun mieltä kalvoi epätieto siitä, milloin matka päättyisi, henkiset voimavarat eivät riittäneet.

Sinä iltana alkoi tappelu kannen alla, kun ilmeni, että viimeisimmässä myrskyssä kaksi kolmannesta ruokavaroista oli tuhoutunut, kun vesi oli tulvehtinut sisään laivan kylkeen syntyneestä reiästä. Paikkaustöistä huolimatta suolainen merivesi oli pilannut ruokaa, eikä syömäkelpoisena säilyneet varannot riittäisi mitenkään koko miehistön ylläpitämiseen edes viikon ajaksi.

Vähitellen tappelu siirtyi kannen alta kannelle. Joukon suurin ja pahamaineisin merimies oli päättänyt, että joku sai maksaa tästä, ja se joku saisi olla heidän kapteeninsa. Melkein kaksimetrinen arpinen kokenut merenkävijä tömisteli kapteenin salongin ovelle ja alkoi jyskyttää sen puista pintaa jykevillä nyrkeillään.

"Tule ulos kolostasi, pelkuri! Oletko muka liian hyvä näyttämään kasvojasi miehillesi, häh? Luuletko olevasi parempi kuin me? Tule ulos tai me tulemme sisään!" Merimiesjoukon kannustavat huudot raikuivat taustalla: vaikutti siltä, että (perämiestä lukuunottamatta) koko joukko oli yhtä mieltä siitä, että kapteeni nyt ainakin oli täysi mulkku.

Raivokas ryskytys tuotti ilmeisesti tulosta, sillä hyvin pian puinen ovi aukaistiin.

---

Kostean laivan narina ulottui pimeään salonkiin saakka, kun aallot ja voimakas puhuri natisuttivat liitoksia sijoissaan edes takaisin. Normaalissa kapteenin salongissa saattaisi maallikko olettaa näkevänsä yleviä huonekaluja, ruokapöydän katettuna täyteen herkullista illallista ja lämpimän, välkehtivän kynttilöiden valon: tämä tapaus oli ehkäpä siinä mielessä erikoinen, että tavallinen ihminen ei nähnyt saatikka illallista, eikä edes nenäänsä pidemmälle. Ja vaikka olisi nähnytkin, mitään hyväntuoksuista illallista ei ollut katettu, huonekalut astioista yleviin tuoleihin lojuivat pölyisinä ja käyttämättöminä. Suuret ikkunat oli peitetty paksuilla, mustilla samettiverhoilla huolellisesti siten, että ainuttakaan rakoa ei ollut jäänyt paikkaamatta. Päiväsaikaankin salonki olisi pimeä kuin hiilivarasto.

Laivan parhaimman huoneen perällä oli kuitenkin yksi nurkkaus, josta aina silloin tällöin saattoi kuulla papereiden rapinaa ja muistiinpanovälineden kolinaa. Leveän tammipuisen työpöydän edessä oli suuri nojatuoli, joka näytti tosin kovasti siltä, ettei ollut tarkoitetussaan paikassa. Ilmeisesti joku oli katsonut tarpeelliseksi raahata huonekalu salongin poikki työpöydän eteen ja paiskata puinen, luultavasti alun perin työskentelutuolin virkaa toimittanut, tuoli pölyyntymään kauimpaiseen nurkkaan.

Riittävästi korkeaselkäistä nojatuolia lähestyessään saattaisi olettaa kuulevansa rauhallisen, syvän hengityksen, tai edes muita tyypillisiä elämisen ääniä. Mitään osoitusta elämästä ei kuitenkaan ilmennyt - olisi varmaankin turvallista olettaa olevansa salongissa näin ollen yksin. Niin perämieskin itseasiassa oli olettanut, kun oli ensimmäisen kerran astunut hiljaisuutta ja pimeyttä täynnä olevaan kapteenin salonkiin.

---

"Laske se takaisin paikoilleen."

"Mi--- mitä?" Noin kaksissakymmenissä oleva miehenalku puuskahti häkeltyneenä, kun oli kuullut tumman ja rauhallisen, mutta vaikutusvaltaisen käskevän äänen tyhjäksi olettaneestaan nojatuolista.

Hänet oli juuri nimitetty ensimmäistä kertaa perämieheksi pidemmälle laivamatkalle. Nuorukainen, myös Clooneyksi kutsuttu, oli kovin innoissaan pestistään: viimeinkin hänelle oli uskouduttu näin luotettavassa tehtävässä kaiken sen opiskelemisen niin koulun penkillä taloustiedettä ja kaupankäyntiä opetellen, kuin isänsä, vanhan merikonkarin, varmassa käytännön koulussa. Hän oli lähettänyt hakemuksia ympäriinsä toivoen, että joku kiinnostuisi hänen avuistaan. Ihme oli tapahtunut, kun yhteen hakemuksista olikin vastattu myöntävästi.

Clooney oli päättänyt suorittaa pienen esitutkimuksen tulevassa väliaikaisessa kodissaan. Ensimmäiseksi kohteeksi oli muodostunut salonki, joka näytti sopivan autiolta tarkastelemiselle. Liika aavemaisuus oli kuitenkin ollut omiaan hätistämään hiukan taikauskoisen nuorukaisen tiehensä - yksi kullattu kynttilänjalka käsipuolessaan, tosin.

"Laske se kynttilänjalka takaisin paikoilleen, sanoin."

Puhujan äänessä ja murteessa oli jotain todella vanhahtavaa: sellaista, mitä saattoi joskus lukea hyvin vanhoista, jopa vuosituhansia vanhoista kirjoituksista. Clooney oli jähmettynyt paikoilleen, eikä tehnyt elettääkään laskeakseen arvoesineen takaisin lipaston päälle (eikä tosin sen paremmin poistuakseenkaan).

Hiljainen kahahdus kuului muuten äänettömässä tilassa, kun jokin liikkui pimeydessä. Vähitellen ihmissiluetti alkoi hahmottua Clooneyn näkökentässä, kun puhuja lähestyi häntä hitain askelin.

Ensimmäinen yksityiskohta, jonka nuorukainen pystyi erottamaan, oli kirkkaanpunaiset hiukset. Kyseessä ei ollut oikeastaan perinteinen punapää, jollaisia matkaaja saattoi tavata mantereen läntisistä osista: tällä miehellä oli suorastaan verenpunaiset hiukset, jotka hehkuivat synkkyydessä kuin majakka. Kirkkaat hiukset loivat valtavan kontrastin miehen kalmankalpealle iholle, aivan kuin tuo olisi ollut pahasti sairas tummine silmänalusineen ja riutuneine kasvonpiirteineen. Jotain tiettyä erikoista arvovaltaa miehen olemuksessa kuitenkin oli, vaikka ulkomuoto olikin kuin tuoreesta haudasta revitty: Clooney toimi hyvin haparoivasti, mutta nopeasti, kun laski kynttilänjalan takaisin paikoilleen.

"Loistavaa. Voittekin nyt painua ulos salongistani, jos herralle sopii", mies sanoi pistävästi iljettävä pilkahdus vihreissä silmissään.

"A- ai- aijaa, pahoittelen, kapteeni, pahoitteluni", Clooney mutisi peruuttaen ripeästi ulos ovesta ja paiskaten sen kiinni perässään.

Vielä tuntikin kohtaamisen jälkeen Clooney pelkäsi, että kuolisi kohta rytmihäiriöön.

---

Voimistuvassa myrskyssä keinuminen oli jollain tapaa hyvin rauhoittavan tuntuista. Synkässä tilassa tuntui siltä, kuin keinuisi astraalitodellisuudessa, täysin irrallaan omasta ulottuvuudestaan.

Gail istui nojatuolissaan meditoiden kuin valaistumista tavoittelevat munkit, risti-istunnassa ja täysin liikkumattomana. Hän ei ollut liikkunut paikoiltaan kuukausiin: viimeisin kerta, kun hän oli noussut nojatuolistaan, oli ollut silloin, kun hänen oli täytynyt häätää näpistelevä perämies salongistaan. Sittemmin hänen ei ollut tarvinnut ottaa minkäänlaista kontaktia laivansa miehistöön. Asetelma olikin äärimmäisen tarpeellinen, sillä hän tarvitsi kaiken energiansa hitaaseen regeneroitumisprosessiinsa. Vuosikymmeniä rikkinäisenä ollut ruumis otti paljon aikaa palautumiseen.

Juuri nyt Gail tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin vuosiin. Matkalle mukaan säilötty vahva suurihmisveri oli tosiaankin juuri niin laadukasta, kuin hänelle oli alun perin väitetty (erikoista sinänsä, että tavalliselta pimeältä kaupalta löytyy vielä rehtejä kauppiaita), ja sen vaikutus nopeutti regeneraation lähes kolminkertaisesti. Jos tahti pysyisi samana, hän tulisi olemaan vanhassa kuosissa alle kahdessa kuukaudessa.

Hetki, taas

Se, mitä ruumis ei paljastanut, sen kavalsivat silmät. Pitkä, mustiin pukeutunut mies katseli kuurankukkien peittämän ikkunan lävitse öistä maisemaa. Kuu valaisi pakkasenpuremaa kartanon pihaa ja kalpean miehen kasvoja. Silmien ympärillä olivat väsyneet juonteet ja katseessa näkyi vuosituhansien paino. Jos joku olisi koskettanut hänen ihoaan, se olisi tuntunut yhtä kylmältä kuin ulkona oleva, edelleen kiristyvä pakkanen. Kesti kauan, ennen kuin mies liikahti elonmerkiksi, huokaisi ja kääntyi ikkunan äärestä takaisin kirjojensa ja takkatulen puoleen. Joskus iankaikkisen vanha vampyyri mietti, missä hänen toinen puoliskonsa meni ja olisivatko he koskaan valmiita rauhaan. Hitaasti Cyril asteli takaisin nahkaisen nojatuolinsa luo ja istuutui kankeasti syvälle tuoliin. Kirja etsiytyi takaisin hänen syliinsä ja käteensä viinilasi, jonka sisältämä neste ei ollut punaviiniä.