Yöllisiä kohtaamisia

Satunnainen harha-askel kävellessä paljastaa nyt pakkasessa kylmenevän ruumiin olleen tukkihumalassa. Jollain tavalla Cyril pitää alkoholin ja veren lämmittävästä tunnusta ikiroutaisessa vartalossaan, joka on ajan myötä alkanut muuttua nuorten epäkuolleiden pehmeydestä suorastaan jähmeäksi. Epämääräinen hymy kareilee vampyyrin huulilla. Kaikki on hyvin niin kauan, kun mies saa pidettyä ajatuksensa poissa Gailista.

Kadulle jääneet ruumiit vetänevät huomiota puoleensa aamun sarastaessa, tai siihen ainakin naamion takana piileskelevä luottaa. Mutta suunnitelma ei toki jää siihen: selittämättömät ruumiit kujanvarressa ovat vain alkusoittoa. Fløg on oikeastaan tyytyväinen, kun saa palata oman katalan luovuutensa pariin jälleen kerran, vaikka käskyttäjänsä komennoissa ei paljon järkeä olekaan.

Ajan myötä Cyrilin ominaistuoksu on muuttunut vampyyrille ominaisesta veren tahraamasta makeudesta lähinnä pakkaseksi ja vanhojen kirjojen tunkkaiseksi pölyisyydeksi. Ainoastaan juuri syöneenä, kuten nyt, asiaansa perehtynyt maallikko voisi tunnistaa veren hälvenevän tuoksun pyörteilevän vampyyrin ympärillä kuin kalliin partaveden. Tummansiniset silmät ovat kohdistettuna takaisin ikiaikaiseen tukeen, kaukana tuikkiviin tähtiin. Tietoisesti Cyril on tehnyt kaikkea muuta, saadakseen ajatuksensa toisaalle eilisestä välikohtauksesta.

Fløg ei tapojensa mukaisesti ole kohdentanut ajatuksiaan kovin tarkasti eilisille tapahtumille, joskaan ei hän niistä kyllä hyvilläänkään ole. Ehkä se johtuu siitä, että entisen vampyyrin mieltä polttelee vieläkin menneet tapahtumat: petetyksi tulemisen tunne, hylkääminen, oman onnensa nojaan jättäminen. Vain muutaman sadan vuoden ikäinen vampyyri oli tuolloin täysin kaartin armoilla, ja verkkokalvolle piirtyneet kuvat Cyrilista pakenemassa suomatta edes pientä katsetta saavat toisinaan muuten niin vaarallisen tyynen Fløgin sisukset palamaan kivuliaasta raivosta. Lahoava keho vähitellen kyllä eliminoi menneisyyttä miehen muistista - mikään ei ole loppujen lopuksi ikuista - mutta ehdottoman luonteensa ansiosta Cyrilin petos (tai niin kuin Gail sen näkee) tulee varmaankin olemaan asioista viimeinen, jonka hän ikinä muistaa.

Herkullinen veren tuoksu leijailee tarkkaavaisen kalmonkin luo. Verta maustaa erinomaisen vuosikerran viini, vastikään sisäisesti nautittuna ja nyt valloilleen päästettynä miellyttämään jokaista, joka on ehkä joskus kyennyt nauttimaan veren suomista iloista. Fløg luonnollisesti kokemuksensa avulla aavistaa, mistä on kyse, onhan ajankohta optimaalinen vampyyrin ruokailulle. Kylä kuitenkin suorastaan kuhisee niskejä, joten kuollut ei edes lähde arvailemaan, kuka tappaja tällä kertaa on.

Veren imelä tuoksu lähenee, ja Fløg aavistaa, että tappaja on lähestymässä, luultavasti tiedostamatta, kuka kujalla piileskelee. Tai niin ainakin piilotteleva toivoo, vampyyrit kun tuuppaavat olla hyvinkin raivostuttavan pirullista sakkia varsinkin juuri ruokailtuaan. Fløg sivelee vyöllään roikkuvaa hopealla rikastettua kirvestä tietäen, että mitä vanhempi verenimijä vastassa on, sitä ovelampi hänen täytyy olla. Yllätys tosin luo suuren edun tällä kertaa.

Harvoin aiempinakaan vuosisatoina Cyril on suonut ajatusta Gailille ja tämän tekemisille, suojellakseen itseään. Houkan tavoin nuorempi vampyyri kerta toisensa jälkeen ensimmäisen kipeän eron jälkeen etsiytyi tietyn väliajoin narsistisen punapään luokse, koska ei erossakaan pystynyt olemaan. Masokistinen suhde on Cyrilillä aina ollut olemassa Gailiin, vaikka he eivät olisikaan tavanneet useampaan vuosisataan.
Samasta kivusta johtuen vampyyri on lopettanut nykyisen Fløgin tahattoman, lähes tiedostamattoman etsiskelyn kylästä ja tämän liepeiltä. Tämän vuoksi mies ei tajua kävelevänsä kaikessa rauhassa epäelävää kohti. Cyrilin askeleissa on tiettyä epävarmuutta, alkoholia oli naisen veressä odottamattoman paljon. Eipä niski eroa muistakaan tähän aikaan kulkijoista suuresti.Suuret majatalon taakse varastoidut tyhjät oluttynnyrit luovat nurkkaan varjoisan sopen, sopivasti piilossa katuvalaistukselta muttei kuitenkaan sen vertaa, että niiden takana kyykkivä ei näkisi mitään.

Henkitason aistimukset vaihtuvat fyysisiksi, kun kujalta alkaa kuulua hiukan epävarmaa askellusta, aivan kuin kulkija olisi pienessä hiprakassa. Fløg hymyilee hyvin vienosti, kun askeltyylissä on jotain etäisesti tuttua, aivan kuin hän olisi joskus (useastikin) ryypännyt öisen kulkijan kanssa. Kalmo vetää aseensa vyöltään ja ottaa sen valmiusasentoon. Nyt hänellä on etunaan myös kokovartalollinen asu pääkallonaamiolla korostettuna. Muukalaiselle saattaisi mies olla varsin kauhistuttava näky varsinkin, kun tuon olemuksessa on vahva kuolema.

Kankea raatoruumis asettaa rajat liikkumiselle, mutta Fløg on valmis iskemään kyselemättäi, kun kohde on riittävän lähellä. Mitä hän ei aavista on se, että vastassa on varsin pulmallinen otus, jolla on ikävä kyky vaistota asiat ennen kuin ne pamahtavat hänen nenänsä eteen.

Kun vastaan huutava mieli ei pääse varoittamaan, muut aistit reagoivat. Vampyyri ei voi olla kuulematta varjoissa piileksivän liikkeitä ja nykyään hieman heikosti nykyhetkessä pysyvä mieli valpastuu. Alkoholi oli saanut sijaa ajatuksista vain sen takia, että mies oli niin halunnut. Nyt päänpudistuksella, joka ei edes olisi tarpeen, mies kasaa ajatuksensa.
Cyril jää seisomaan muutaman metrin päähän, sysäten tutkivan - omaansa piilottelevan - auran häiveen kujalle. Tuntiessaan hienovaraisuutensa tulevan sysätyksi sivuun kuin veden hanhen selästä, mies kurtistaa kulmiaan. Koska vampyyri ei ole saanut purkaa sisällä kytevää väkivaltaista turhautumistaan, hän ottaa vieraan suojauksen haasteena ja harppoo kujalle, nyt enää vain teeskennellen hoiperteluaan.

Alitajuisesti Fløg arvaa piilonsa paljastuneen, varsinkin, kun muukalainen koettelee ympäristöään henkitasolla: mies tuntee, kuinka anonymiteettiin verhottu aura koskettelee ympäristöä ja koettaa tunnistaa poikkeuksia, ympäristön mutaatioita. Taitonsa keskittäen onnistuu Fløg osittain torjumaan auran kosketuksen ja piiloutumaan, kuin olisi hyökyaallon lähestyessä sukeltanut veden alle - toimitus ei tosin mene niin putkeen kuin olisi saattanut toivoa, sillä pieniä rippeitä olemassaolosta jää leijumaan ilmaan luoden kysymysmerkin jokaiselle, joka sattuu aluetta tutkimaan. Vaikka yllätyksen etu katosi sen sileän tien, ainakin yksi valttikortti kuolleella vielä on: muukalaisella on tuskin aavistustakaan, millainen eksistenssi kulman takana odottaa.

Fløg heilauttaa kirveen sopivaan asentoon käteensä ja kun hän aavistaa, että kohde on
iskuetäisyydellä, vetäisee hän kirveellä voimiensa takaa (ja pienellä maagisella nopeutuksella,
muutenhan toimitus olisi kovin kankea) suurin piirtein perusmittaisen miehen kaulan korkeudelle. Hopeoitu kirves osuessaan tekee kyllä vahinkoa niin lycaneille kuin verenimijöillekin, vaikka heppoinen ihmisvempele onkin.

Ajan ollessa myös toiseen suuntaan merkityksetön niskeille, tarpeen tullen lyhytkin hetki kestää
tarpeeksi kauan reagointiin. Cyril ei keskeytä askeliaan kääntyessään kulman taakse ja hyökkääjä kokenee katkeran pettymyksen, kun ärhäkkä vampyyri ottaa käsillään kohti tulevan kirveen vastaan. Toinen käsi tarttuu varteen ja toinen Cyrilin omaksi epäonneksi hopeoituun terään, jolloin ei niinkään terä aiheuta vahinkoa, vaan hopean syövyttävä tunne kämmenessä. Suurvampyyri ei anna tämän häiritä, vaan hän työntää hyökkääjän seinää vasten, kirves poikittain tämän kurkulla. Vielä Fløgin naamiointi on epäelävän anonymiteetin suojana, Cyrilin sähistessä hyökkääjälle kasvot vastatusten.

Tilanteen ulkopuolinen observoija saattaisi tässä tilanteessa hurrata joukkue Cyrilin voitolle, mutta tarkkaavaisempi ehkä arvaa jo paremmin: huomattavan osan ikäänsä vampyyrina viettänyt Fløg ei suinkaan ole idiootti ja jättänyt mahdollisessa vampyyritilanteessa selviytymistään pelkän vähäisen kirveen varaan. Paine kurkulla ei aiheuta mitään erityistä kyvyttömyyttä toimia, joten kuollut vie nyt kirveestä vapautuneet kätensä viittamaisen takkinsa uumeniin vetäen sisäänomelluista nahkatuista puhdasta hopeaa olevat jalotikarit - pieni vastentahtoinen "lahja" typerältä vampyyrinmetsästäjältä, joka luuli parin vuoden säälittävällä kokemuksellaan pärjäävänsäkin verenimijöille. Sikäli kun vaikea asento suo, tuikkaa Fløg äärimmilleen teroitetut piikit pystyviistoon niskin kyljistä siten, että oikealta isketty tavoittelee kuollutta sydäntä. Samanaikaisesti kuollut potkaisee voimiensa takaa oikean jalkansa vampyyrin pohkeeseen, mikä saa aikaan kengän kärjen periksiantamisen ja rautaisen piikin, jonka kärkeen on juotettu samaista ainetta mitä kirveenkin terään on sovellettu.

Tukahdutettu korahdus kuuluu syvältä vanhan vampyyrin kurkusta, kun tikarit uppoavat kylkiluiden väliin, kuitenkaan vahingoittamatta sitä tärkeintä, sydäntä.  Kivusta, jota Cyril ei ole tuntenut ties kuinka pitkään aikaan, mustahiuksinen mies perääntyy ja lähinnä vahingossa väittää enemmät vahingot ja potkun. Sähisevä vampyyri kompuroi taaemmas ja on menettää tasapainonsa kapealla, epäsiistillä kujalla. Cyrilin ei edes tarvitse peruuttaa kauas, kun korean takin selkämys tömähtää vastakkaista seinää vasten ja hän päätyy katsomaan yllättävän paskamaista vihollistaan ensimmäistä kertaa kunnolla. Huulet tiukkana viivana hopean aiheuttamasta kivusta (kaikesta huolimatta vampyyri on edelleen haavoittuvainen hopean suoralle kontaktille) Cyril pitelee kylkiään kädet kuin puuskassa.

Vasta erävoiton saatuaan (ja kirveen varren paineesta vapauduttuaan) tajuaa Fløg, kuka muukalainen oikeastaan olikaan. Kaiken sen salailun ja olemuksen piilottelun jälkeen ei ollut kumpikaan osapuoli tajunnut kenen kanssa oli ollut tekemisissä, mikä taas oli johtanut luontaiseen reaktioon, itsepuolustautuvaan hyökkäykseen. Fløg piti lisäksi suorastaan jo naurettavana sitä, että kylä, jossa suhteessa asukaslukuun oli niin naurettavan paljon verenimijöitä, niin kuitenkin ainut lajin edustaja oli Cyril, johon hän kerta toisensa jälkeen törmäsi. Joku kohtaloon uskova varmaankin tässä tilanteessa sanoisi, että se ei voi enää mennä sattuman piikkiin. Toisaalta spirituaalisesti olivathan vanhukset jo aivan eri tasolla kuin vähäisemmät kuolevaiset sielut - ehkä vuorovaikutusvoiman laki päti tässäkin: suuret asiat vetävät toisiaan puoleensa, eikä sille käytännössä voi mitään?

Mutta nyt Fløg on vaikean tilanteen edessä. Hän aavistaa, että Cyril ei jätä asiaa tähän varsinkaan, kun on juuri saanut sitä kivuliainta metallia ruumiiseensa. Tällä hetkellä piikit suurolennon kehossa ovat oikeastaan kuolleen ainut suoja, kun ottaa huomioon, että tappavaksi tarkoitettu isku ei ollut onnistunut ihan täysin. Eikä Fløgilla ihan loputtomasti ässiä hihassaan ole... Kuitenkin kostonhimoinen suurvampyyri on oikeastaan viimeinen asia, mitä mies peräänsä tahtoo.

Epäröivästi nostaa Fløg kirveen maatasosta ja astelee kohti vampyyria, joka on näennäisesti hänen armoillaan, ase kohotettuna. Miten monta asiaa selviäisi kerralla, jos hän vain heilauttaisi kirvestä ja päästäisi päiviltä Cyrilin... ainoan, joka oli jollain tasolla ymmärtänyt häntä, ainakin paremmin kuin kukaan muu... ainoa...

Heikompi niski olisi jo lähtenyt tekemään kuolemaa lähimpään katuojaan, piikkien tehtyä tuhojaan. Cyrilin vedettyä kivusta irvistellen piikit pois kylkiluidensa välistä, hän katsoo niitä hetken epäuskoisena. Nuo pienet, huippuunsa hiotut kauniit asiat tuottamassa niin paljon epäluonnollista tuskaa. Mikä sääli. Sen enempää ajattelematta, hetken mielijohteesta Cyril vie ne verisenä takkinsa taskuunsa piiloon. Vaikka hopean läsnäolo yrittää jäytää ilman kosketustakin, se ei enää käytännössä häiritse ikälisien vuoksi. Värisevä huokaisu karkaa vampyyrin kurkusta ja aura leviää hiljakseen ympäristöön öljymäisesti takertuen mihin takansa henkiseen tarttumapintaan, Cyrilin pystymättä sitä pidättää enää sisällään.

Vasta näinkin pitkän kontaktin jälkeen vampyyri tunnistaa loputtoman tutuksi käyneen katseen, jota ei Gailin nykyinen rappiotilakaan ole voinut muuttaa. Cyrilin kalpeilla kasvoilla käy useampi tunnetila surusta vihaan ja kipuun, jonka jälkeen miehen ilme muuttuu lähinnä alistuneeksi. Kaikesta huolimatta Cyril on aina se, joka on alistunut. Vaikka raivo on edelleen olemassa vampyyrin sisällä, jäytävä kipu vie enemmän sijaa. Hopea on ankara isäntä, se ei poistuttuakaan lopeta hetkeen tuhojaan.

Suurvampyyri levittää kätensä kuin avuttomuuttaan korostaen Fløgin tullessa lähemmäs kirveen kanssa, jonka terään on takertunut Cyrilin ihoa, mutta katseessa on syvä ristiriita ylpeyden ja surun välillä. Sinisilmäistä miestä riipaisee syvältä se, mitä he kaksi olivat joskus olleet. Cyril ei ole tosin itsekään varma, katuuko hän vai ikävöikö. Ei hän varmaan tule koskaan tietämään.

Normaalisti olisi kai kuka tahansa vampyyri hopeaisen hyökkäyksen seurauksena antanut periksi, sillä useimmille kyseisen metallin kanssa toimiminen tuottaa sellaista tuskaa, että kisakunto olisi mennyt kokonaan - lieneekö tosin edes yllätys, että Cyril pystyy hillitsemään kivuntunteen, onhan mies kuitenkin iällisesti jo niin pitkällä. Fløg oikoo luisia sormiaan kirveen kahvalla epävarmuuksissaan. Suora hyökkäys olisi tällä hetkellä melko varmasti itsemurhapäätös, sillä vaikka hopean hetkellinen vaikutus estää regeneraation ja tekee vastuksesta vajaatoimisen, on Cyril silti moninkertaisesti väkevämpi kuin mitä Fløg itse. Jo se, kun suurvampyyri päästää auransa irti ja antaa sen levitä ympäristöön, on omiaan kertomaan siitä, kuinka tasaväkinen tilanne ei ole: ulkopuolisille niin henkisesti kuin fyysisestikin raskas aura saa Fløgin tuntemaan hienoisia muutoksia raatokehossaan. Maaginen kehon sisällä vallitseva side ei erityisesti näytä pitävän siitä, millainen läsnäolo opponentilla on (liekö alitajuista selviytymistahdosta johtuvaa) ja koettaa ratkeilla pahanenteisesti. Kokemus saa Fløgin ruumiin ja nivelet jäykistymään hiukan, mutta perääntyminen ei ole kuitenkaan miehelle tänä iltana vaihtoehto.

Kun etäisyys kuroutuu vain pariin vähäiseen metriin, pysähtyy Fløg paikoilleen. Hän tarraa naamioonsa ja nostaa sen kasvoiltaan otsalle siten, että pystyy esteettä näkemään Cyrilin. Pitkäaikaisen yhteiselon jälkeen pystyy Fløg kyllä lukemaan miehen eleitä kuin selkosanakirjaa, vaikka ei kaikkea kaikesta enää pystykään muistamaan. Selvää ainakin on, että toinen ei ole mielissään tapahtumista, tosin ei sillä tavalla, kuin voisi ajatella - lähinnä suurvampyyrin kasvoilta näyttää paistavan tuskastuttava suru siitä, mihin asiat taas ajautuivat. Fløg ei vielä lähesty vampyyria, mutta ei laske asettaan.
"Sinun olisi parasta opetella pysyttelemään poissa tieltäni, niski. Oman selviytymisesi kannalta."

Vaikka Cyril tiesikin tuskallisen hyvin mitä naamion alla on, vampyyriin sattui katsoa iäisyyden vanhaa kumppaniaan tuossa kurjassa, säälittävässä tilassa. Hetkeksi mies kääntää katseensa toisaalle, kuin kerätäkseen itsensä. Suurvampyyrin auran läsnäolo on suorastaan tukahduttava, tuon kuvastaessa jokaista tunteen ja kivun säiettä Cyrilistä. Fløgin onneksi epäelämä säästää hänet pahimmalta mentaaliselta tuskalta, kuin ruumiin ratkeilussa olisi jo tarpeeksi. Kääntäessään tummansiniset, kivusta sirrillään olevat silmänsä takaisin Fløgiin, Cyril laskee kätensä.

Surullinen, iloton hymy kuroo suurvampyyrin suupieliä ylöspäin kuullessaan epäelävän sanat. Niski, niin vähättelevä. Niin.. paljon välinpitämättömyyttä muutamassa lauseessa. Cyrilin kurkusta karkaa tuskainen huokaisu ja mies nousee varovasti seinää myöten pystympään. Jokainen liike sattuu kuin suoranainen helvetti, mutta ylpeys ei anna myöten katsoa enää Fløgia alakantista. "Katkera varoitus mieheltä, joka ei itse selviytynyt", Cyril toteaa viileästi katsoessaan suoraan toista silmiin.

Yön pimeällä, autiolla kujalla saattaisi helposti olettaa, että suurillakaan tapahtumilla ei ole vaikutusta kylän muuttumattomaan elämään, mutta ilmeisesti Cyrilin auran piilottelu oli järkevä teko ja hyvästä syystä. Vähitellen alkaa asunnossa toisensa jälkeen syttyä valot ja kylästä kuulua tuskanvalitusta, kun kuolevaiset joutuvat käymään elämänsä kipeimmät asiat uudestaan läpi ja vielä paljon muuta. Ihmispsyykkeellä on pelottavan vahva ote ruumiiseen: tällainen tuska tekee tavallisista kyläläisistä miltei täysin toimintakyvyttömiä, vaikkei kipu fyysista olekaan.  Fløg vilkaisee sivuilleen  vaivihkaa varmistaakseen, ettei toistaiseksi kukaan tee virhettä astella pimeyteen vain löytääkseen tapahtumien keskipisteen ja lähteen. Harjaantunut mieli ja sielun ikä lienee yksi asia, miksi mies ei nyt lankea polvilleen suurvampyyrin eteen ja menetä kykyään toimia. Vampyyrina asiat olisivat tietysti paljon helpompia... silloin Gail pystyisi torjumaan spirituaalisen osittain tahattoman hyökkäyksen, toisin kuin nyt. Nyt hänen on vain kestettävä auran paineaaltomainen syke ja toivoa, että se ei aiheuta mitään korjaamatonta vahinkoa.

Tavoilleen tyypillisesti ei Fløg päästä kivisille kasvoilleen minkäänlaista emootion häivääkään - ihan kuin mies olisi tunnepohjaisesti täysin kuollut. Hän katselee vampyyria edessään kasvoillaan pelottavan perusteellinen perusilme. Vivahde ärtymystä ja ylimielistä närkästystä ryömii kuin varkain miehen kasvoille, kun suurvampyyri vastaa päätään aukoen ja vähän liiankin viileästi kalmon ehdotukseen.  Fløg kuitenkin nielee pahat sanat ennen kuin päästää ne ilmoilleen. Nyt ei ole riitojen aika - miehen prioriteetti on nyt päästä Cyrilista eroon tavalla tai toisella.
"Tai sitten varoittava esimerkki. Jos rehellisiä ollaan, en edes piittaa miten asiaa katsoo, kunhan lopputulos on sama", ja tässä tapauksessa ilmeisesti mieluisin lopputulos Fløgille olisi se, että hän näkisi Cyrilin kantapäiden vilahtavat kujan päässä ja katoavan iäisyydeksi, tai niin ainakin tuon kasvoilta voinee tulkita. Aika sattuu tällä kertaa nimittäin olemaan rajallinen käsite, eikä Fløg koe, että hänen tehtävälleen olisi edullista kuolevaisten raivo ja tarve pistää pystyyn ajojahti.

Olentojen, joiden aura on heidän itsensä hillittävissä ja hallittavissa, ei ole suinkaan pelkästään yksipuolinen suhde. Vapaana, levottomana sykkivä aura ottaa vastaan muiden suojaamattomat tuntemukset ja paljastaa itsestään asioita. Samoin myös Cyril havahtuu kuulemisen omaisesti tuntiessaan tavallisten kuolevaisten vaikerruksen. Mies tajuaa mitä hän on päästänyt vapaaksi, ja hopean aiheuttamasta sekä fyysisestä että henkisestä kivusta huolimatta Cyril tekee parhaansa kootakseen auran takaisin niiden suojamuurien sisään, jotka aluksi pitivät miehen hengissä sivilisaation keskellä ja jotka ovat nykyään autonominen osa vampyyria. Hiljalleen öinen kylä vaikenee jälleen, kun pelkäksi painajaiseksi selitetty olo katoaa ihmisten mielistä. Kaukaa kuuluu lapsen itku.

Cyrilin keskittyessä takaisin Fløgin läsnäoloon, vampyyri tuntee olonsa harvinaisen epämiellyttäväksi. Tuo.. olento on häiritsevällä tavalla eri asia kuin Gail, mutta puhuu samalla suulla ja samoilla sanoilla.Suurvampyyri pudistaa hitaasti päätään Fløgin sanoille. "Olet loistava esimerkki, en voi kieltää." Cyrilin saatua sekä auransa että tunteensa kuriin miehen ilmeessä ei enää näy muuta kuin halveksuva kylmyys. "Joskus toivoin, että asiat olisivat menneet toisin. ..enkä olisi tavannut kaltaistasi persoonaa", suurvampyyri toteaa viileästi ja ottaa askeleen eteenpäin lopettaakseen seinästä tuen ottamisen, valmiina poistumaan paikalta. "Tuo nykyinen olomuotosi kuvaa sinua niin paljon paremmin, kuin se kaunis ruumis koskaan."

Kylä hiljenee petollisesti, kun Cyril valjastaa auransa ja piilottaa sen suurimmilta osin, ainakin kuolevaisten havainnointikyvyn ulkopuolelle. Fløgkin tuudittautuu valheelliseen turvallisuudentunteeseen ainakin sen suhteen, että he olisivat nyt turvassa ulkopuolisten katseilta.

Vanha Gail luultavasti kuolisi kaikkeen siihen häpeään ja vitutukseen siitä, mihin tilaan hän on ajautunut, mutta ajat muuttuvat ja niin tapahtumatkin ovat tehneet kuolleesta aivan uudenlaisen: voidaan melkein sanoa, että Fløg on vain varjo siitä, mitä hän menneisyydessään tapasi olla. Tietenkään terävä kieli ei ole muuttunut mihinkään, mutta pirullinen asenne muita olemassaolevia kohtaan on saavuttanut aivan uudenlaisen tason. Fløgin ajatus muiden alemmuudesta ja huonoudesta häntä itseään kohtaan ei toki ole muuttunut mihinkään, mutta nykyään hänen ajatusmaailmaansa sävyttää myös tietty kunnioitus muiden kykyjä kohtaan. Varsinkin nyt kun hän ei ole käytännössä enää täysin lyömätön olento, vaan joutuu ajattelemaan tilanteet laatikon ulkopuolelta ja olemaan ovela.

Tämän lisäksi myös rappeutuminen ja sisäinen hidas kuoleminen on tappanut kymmenen vuoden aikana laajalta skaalalta miehen tunteet, sikäli kun niitä joskus oli edes olemassa. Vuosi vuodelta alkaa Gail muuttua enemmän ja enemmän koneeksi, jonka maailma perustuu rationaaliselle ajattelulle.
"Voisin lainata sanojasi", kuuluu vastaus kalmon suusta, ja pieni katkera nykäys koristaa tuon kasvoja hetken aikaa antaen osoituksen siitä, että vampyyri-Gail vieläkin kummittelee pääkallomaisten kasvojen takana. Mies ei vieläkään pysty päästämään irti Cyrilin petoksesta. "Ulkoinen kaunis muoto ei anna mitään oikeutta sisäiselle turmeltuneisuudellesi. Jotkin asiat vain paranevat vanhetessaan, mutta toiset-"

Cyril ei kuitenkaan koskaan saa kuulla, miten Fløgin lause loppuu, sillä kylästä alkaa kuulua
vihamielisiä huutoja: ilmeisesti melkein jumalaisen auran vaikutus ei ollut jäänyt huomaamatta
kaartilaisilta, jotka talven saapuessa ovat asettuneet kylään ihmisten turvaksi - niskein yleistyminen pienessä kylässä ei ole jäänyt huomaamatta kuolevaisiltakaan. Lyhyt kuulostelu riittää kertomaan, että epäkuolleiden eliminointiin omistautuneet ovat alkaneet haravoida kylää ja nyt vaikuttaa siltä, että aseistuneet ovat lähteneet käyttämään nurkkaanahdistamistekniikkaa: kummastakin päästä kylää kuuluu liikettä ja vihaisia huutoja. Fløg ehtii vain vetää naamion takaisin kasvoilleen ja kohottamaan aseensa, kun kujan päästä näkyy raskaasti varustettuja kaksijalkaisia soihdut kädessään.

"Täällä! Täältä löytyi! Tänne!" Etumainen kokovartalohaarniskaan pukeutunut, ilmeisesti jonkinlainen upseeri, huutaa yllättävän kuuluvasti. Fløg vilkaisee nopeasti Cyrilia ja sitten kumpaankin suuntaan katua. Toistaiseksi kaksikon henkilöllisyys pysyy vielä piilossa, sillä kuja on kuitenkin suhteellisen pimeä, mutta kun kaartilaisvyöry lähestyy, aika myös käy vähiin.